Pariisissa ei ole helppo havaita yksittäisiä pilviä. Rakennukset ovat korkeita ja ilma likaista. Taivas on usein harmaa. Jos seuraat yksittäisiä pilviä katseellasi, näet kuinka niiden muoto muuttuu parissa minuutissa. Heti kun käännät katseesi poispäin ja katsot uudestaan pilveen, on se ehtinyt muuttumaan ja sitä voi olla vaikea enää tunnistaa. Missä se pilvi on, jota hetki sitten seurasin niin tarkkaan?
Tällä tavalla selitän, kuinka koin koronaepidemian. Elin omassa pienessä pilvessäni, häiriöttömästi, rauhassa ja vapaana. Lähes kolme kuukautta karanteenissa vaikutti pitkältä ajalta, se oli luovaa ja mietteliästä aikaa. En ole sama henkilö kuin ennen koronaepidemiaa. Opin elämään päivästä päivään, ottamaan päivän sellaisena kuin se tulee. Seurasin kehon omaa rytmiä, jonka tuloksena oli se, että olin erittäin iloinen, jos näin päivän aikana päivänvaloa.
Enimmäkseen seurasin sen sijaan tähtiä ja kuuta… Nukuin paljon ja otin takaisin kaiken unenpuutteen, jota minulla on ollut viime vuosien aikana. Loin uskomattoman paljon, siitä tuli minulle elämän tarve, jota tarvitsin ajatellakseni jotakin muuta. Oli niin kuin koko maailma olisi painanut paussinappia. Minulle ei ollut mitään tehtävälistoja, rendez-vouz (treffejä) tai muita asioita ihmeteltäväksi. Unohdin kellon ja viikonpäivät. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun huomasin, että oli jo perjantai, kun pääni iloisesti väitti, että on maanantai!
Ensimmäiset kaksi viikkoa ruokakaupat olivat lähes täysin tyhjiä ja joskus sai kysyä itseltään: mitä söisin seuraavina päivinä? Kasvomaski ei ollut pakollinen, mutta asunnosta poistuttaessa oli tiettyjä sääntöjä. Täytyi täyttää paperi, missä oli päivämäärä ja aika joka kerta kun menit ulos. Poliisit saattoivat tarkistaa paperisi ja oli mahdollista, että saisit isot sakot (mitä ei koskaan tapahtunut minulle).
Pienet yksityiskohdat, aikaisemmin merkityksettömiä, saivat yhtäkkiä suuren merkityksen. Olit iloinen heti kun sait paketin jauhoja leipoaksesi leipää, ostaa lempikarkkiasi tai kulkea paljain jaloin nurmikolla.
Yhtäkkiä minulla oli kaikki maailman aika pohtia itseäni, elämääni, mitä tekisin tulevaisuudessa, millaisia ihmisiä minulla on ympärilläni. Aloitin kirjoittamaan ahkerasti, suoltamaan erilaisia tunteita ja ajatuksia ympäröivästä maailmasta ja koronasta. Tajusin, että tärkeintä elämässä on pystyä olemaan itsesi kanssa yksin, olla yhtä itsensä kanssa, rakastaa itseään.
Miksi? Koska ainoa ihminen, johon voit aina luottaa, olet sinä itse!
Läpikäytävänä oli useita ajatuksia ja tunteita. Osan kanssa teen edelleen töitä ja tulee ottamaan aikansa, ennen kuin opin hyväksymään ja elämään sen osan kanssa, jonka löysin.
Pariisi on kaunis kaupunki mutta ilman kahviloita, museoita ja ihmisiä kaupunki on tyhjä, lähes pelottava. Meidät on opetettu ostamaan, kuluttamaan ja heittämään pois. Me elämme noidankehässä, mutta itse asiassa me emme tarvitse mitään tästä kaikesta. Voimme olla rikkaita ja köyhiä niin monella eri tavalla. Koronan ansiosta tiedän, että olen rikas rakkaudesta. Olen valinnut itsenäisiä, kilttejä, iloisia, rohkaisevia, tukevia, välittäviä ystäviä ja tuttuja ympärilleni ja se tekee minut vahvemmaksi.
Minulla on katto pääni päällä, sähkö, juokseva vesi, ruokaa, vaatteita ja olen vapaa. Olen saanut valita taiteen tekemisen ja se tekee minut onnelliseksi, kiitolliseksi ja iloiseksi. Elämäni mahtuu matkalaukkuun, jonka voin ottaa mukaani kaikkialle.
Korona kolmella sanalla: uni, taide ja rakkaus.
Käännös Timo Järvenpää
Kommentoi