Ensimmäisen kerran kun luin, että Suomi on maailman onnellisin maa, ajattelin, että nyt on jotain mennyt väärin. Olin asunut Pariisissa hieman yli vuoden ja olin edelleen viehättynyt kaupungista. Heräsin kolme vuotta myöhemmin ja tajusin, että todellisuus oli jotain muuta, mitä olin pari vuotta kuvitellut.
Suomalaisissa artikkeleissa sanotaan usein, kuinka tärkeää on olla huolehtivainen, hienovarainen ja huomioida muut ympärilläsi olevat. On tärkeää osata käyttäytyä, mutta kun noudatat näitä ohjeita isossa maailmassa, sinut poljetaan maan rakoon ja käytetään hyväksi. Varsinkin taiteilijana on pakko käyttää kyynärpäitään!
Meidän, maailman onnellisimpina ihmisinä pitäisi kulkea kadulla ylpeästi päät ylöspäin maahan katsomisen sijaan, uskaltaa kehua itseämme ja kertoa mitä kaikkea olemme nähneet ja tehneet päivän aikana. Meillä on niin usein tapana puhua negatiivisista asioista ja omista ongelmistamme, mikä ei ole edes kiinnostavaa! Miksi tällainen negatiivisuus?
Olen oppinut, että naisena ei ole itsestään selvää saada kulkea kadulla rauhassa ilman, että kukaan ei vislaa tai kommentoi ulkonäköäni ja tai pukeutumistani. Kulttuurisiin eroihin kuuluu tarve kiistellä ja selittää pariaatteessa kaikkea: Miksi tehdä helpolla, kun sen voi tehdä vaikeasti? Suurin osa haluaa sulautua joukkoon ja arvostella toisia salaa.
Kuulet heidän mielipiteensä useimmiten pari kuukautta myöhemmin.
Useissa kaupungeissa elää erilaisia ryhmiä ja kulttuureja yhdessä, mutta rasismi ja syrjintä elää edelleen. Varsinkin suurissa kaupungeissa on taskuvarkaita, jotka ovat todella nopeita ja taitavia.
Kierrättäminen on aloitettu vajaat kaksi vuotta sitten ja roskia on kaikkialla (jopa ylhäällä puissa…). Kodittomat valtaavat kadut, joissa heitäkin pidetään roskina.
Suomessa voin kulkea rauhassa kadulla ja pahimmassa tapauksessa en sano sanaakaan matkallani pisteestä A pisteeseen B.
Saan hyvin vähän kohteliaisuuksia tai jos itse jaan kohteliaisuuden, saa usein vastaukseksi: ”No joo, se nyt vaan on joku vanha T-paita, jonka löysin kirppikseltä 2 eurolla…”. Pieni ”Kiitos!” olisi kyllä riittänyt.
Suomessa en ole koskaan päässyt perustelemaan tai kertomaan valintojani muille. On rasittavaa, kun vastaus yleisimmin on ”Kyllä”, ”Ei” tai ”En tiedä”. Meillä ei ole paljon mielipiteitä tai jos meillä on, emme uskalla sanoa sitä. Emme halua joutua arvostelluiksi tai naulatuiksi ”mihinkään”.
Pariisissa olen usein peloissani ajatellut, mitä ihmiset oikein minusta ajattelevat, mutta silloin olen päätynyt lopputulokseen, että kaikki ajattelevat vain itseään. On ehkä hauskaa arvostella salaa ja kuulla tuloksen pari kuukautta myöhemmin, koska se tarkoittaa juuri sitä, että olemme kiinnostavia!
Suomi tuntuu avoimelta maalta, missä useat kulttuurit voivat kulkea käsi kädessä. Toki olemme joskus hämmästyneitä ja parin oluen jälkeen uskallamme joskus puhua vieraalla kielellä tuntemattoman kanssa.
Jos hukkaamme jotakin, löydämme sen tai saamme sen useimmiten takaisin, mikä on aivan fantastista! Olemme rehellisiä ja naiiveja ihanalla tavalla. Suomalaiset kierrättävät ahkerasti ja paljon. Olemme kulkeneet sillä tiellä paljon pidemmälle muihin maihin verrattuna…
Luin hiljan, että meillä on kodittomia, mutta emme vaan yksinkertaisesti näe heitä. Suurin osa heistä asuu ystävien luona tai sukulaisilla, mutta heillä ei ole omaa tai pysyvää asuntoa, mikä tarkoittaa sitä, että läheiset pitävä huolta lähimmäisistään.
Meillä on kaikki maailman oikeudet olla iloisia ja ylpeitä!
Olen oppinut nyt ymmärtämään sen asuttuani viisi vuotta ulkomailla! Meidän pitäisi puhua enemmän ja kuuluvammin, nauraa, suoda toisillemme hymyn tai halata. Vitsailla, punastua, tanssia, hyppiä ja ennen kaikkea olla yhdessä muiden kanssa! Et voi vain ajatella, että joku ajattelee sinusta näin – sinun täytyy olla rohkea ja kysyä!
Yhtenä iltana olin juhlissa ja olin hieman alamaissa. Yksi ystävistäni, minua huomattavasti vanhempi istui viereeni ja alkoi puhumaan. Hän kysyi minulta ”Miksi?” ja päädyin perustelemaan ja kertomaan mielipiteitäni. Hän riisui minut sanoillaan ja näin olin naulattu ”täksi joksikin”. Olin ilmaissut asiani.
Keskustelumme päättyi, mutta hän sanoi minulle:
”Tulemme unohtamaan milloin kaikki alkoi, koska synnyimme tai lopun, kun kuolemme, mutta se minkä muistamme, on aika näiden kahden virstanpylvään välissä. Elämä on lyhyt ja siksi meidän pitäisi pitää niin hauskaa kuin mahdollista, silloin kun meillä on vielä mahdollisuus”.
Sandra Wallin/Sandy Bee
Vapaan taiteen pioneeri ja tatuoija, Pariisi-Parainen
käännös Timo Järvenpää
Kommentoi