Lapsena äitini ompeli kaikki vaatteeni. En pitänyt asiaa kovin suuressa arvossa. Oikeastaan se oli minusta jopa piinallista. Vasta myöhemmin olen kuvista ihaillut, kuinka taitavasti hän sisareni ja minut oli pukenut. Minun suurin toiveeni teininä oli saada oikeat farkut, sellaiset joissa oli keltainen kaksoistikkaus.
Muistan hyvin päivän, jolloin vihdoin ostin Bee Gee -merkkiset housut Kristiinankadun Farkkutallista. 89 markan hinnasta osan olin säästänyt viikkorahoistani.
Myöhemmin, kun muutin opiskelemaan Yhdysvaltoihin, otin kaiken takaisin.
Valmisvaatteet olivat halpoja, joten ostin erilaisia miamivice-tyylisiä, pastellisävyisiä asukokonaisuuksia. Kulutin sieluni kyllyydestä muovihelmiä, sandaaleja ja rihkamalaukkuja. Shoppailu ilmastoiduissa ostoskeskuksissa oli koko kansaa yhdistävä harrastus. Olin trendissä täysillä mukana.
Sanoja ekologisuus, hiilijalanjälki tai kestävä kehitys ei vielä ollut keksitty. Niille ei tiedetty olevan tarvetta.
Nykyisin saan ostamatta jättämisestä suurta tyydytystä. En ole koskaan erikseen pyrkinyt konmarittamaan tai tehnyt juhlavaa en-osta-mitään-lupausta. En vain koe tarvitsevani kovin paljoa, eikä ostoksilla käyminen tuota minulle mielihyvää.
Itse asiassa mikään ei houkuttele vähempää kuin vaatekauppojen kierteleminen, minkä toki välillä kauhukseni edestäni löydän hieman vaateliaamman tilaisuuden edellä. Onneksi etätyössä selviää pitkälle kotiverkkareilla ja yhdellä siistillä teams-paidalla.
Vaatteiden kierrättäjää minusta ei siis saa: kukaan ei lumppujani jälkeeni enää huoli. Poikkeuksen tekivät nuo säästämäni kasariasut: ne upposivat aikanaan omille teineilleni kuin kuumille kiville. He eivät vuosiin ole hankkineet yhtään vaatekertaa uutena. Mitä kierrätetympi sen parempi.
Jätteiden kierrätyksestä innostuin hieman jälkiheränneenä pari vuotta sitten. Lehdet, lasi ja metalli olivat toki löytäneet rinki-laareihinsa aiemminkin, mutta tuolloin rakensin kompostin ja aloin kierrättää muovia. Hupsis. Kasvimaa kukoisti, muovikeräysastia pursui yli äyräiden hetkessä ja sekajätteen tulo lakkasi.
Kun roska-auto kävi kolmatta kertaa peräkkäin metsätiemme päässä kolistelemassa tyhjää jätetynnyriämme, päätin tehdä seuraavan ekoteon ja lopettaa turhat tyhjennykset.
Se olikin mahdotonta, sillä lain mukaan jätteet on noudettava vähintään kolmen kuukauden välein, on niitä tai ei. Liian ekologinen ei siis sovi olla.
Tässä lehdessä käymme pienellä kierrätysretkellä. Paraisten jäteasema Rauhalan voisi mielestäni esitellä jopa uudessa ”Paraisten helmi”-sarjassamme. Se voisi kuitenkin joillekin olla liikaa, joten käymme vain kurkistamassa, mitä aarteita sieltä löytyy.
Kerromme myös, mikä saa paraislaiset laittamaan hyvän kiertämään ja miten vanhaa ”krääsää” voi uusiokäyttää.
Maija Arosuo
Toimittaja
Paraisten Kuulutukset
Kommentoi