Olin kirjoittanut hauskan joulurunon sekä ruotsiksi että suomeksi. Kun minun piti tallentaa ne, ne katosivat. Kirjoitusohjelma kysyi, jos halusin ”säästää muutokset dokumentissa” ja minun on täytynyt klikata väärää vaihtoehtoa.
Ne hävisivät. Olen nyt käynyt läpi kaikki kirosanat, jotka pystyin sanomaan muutamassa minuutissa.
No, ei muuta kuin sylkäistä nyrkkeihin ja aloittaa alusta. Mitään runoa ei kuitenkaan tule. Ei uudelleen kahdella kielellä. Ei. Kirjoitanko edes lainkaan joulusta? Ei. Koronasta? Eieiei. Itsenäisyyspäivästä? Se meni jo. Mutta mistä? Tästä päivästä? Kun tätä kirjoitetaan, on joulukuun 7. päivä. Veljeni täyttää vuosia. Aurinko paistaa juuri nyt ja olen hieman ärtynyt itselleni möhlittyäni hienon joulurunon.
Ärsyynnyn myös hyvistä neuvoista. Uskoisin, että olen tehnyt kaikkeni löytääkseni sen pahuksen dokumentin. Olen ärtynyt tietokoneelle, jonka akku täytyy ladata juuri nyt ja johto on kierrettynä korissa viidenkymmenen enemmän tai vähemmän kiertyneen johdon joukossa, nojatuolin ja sohvan puristuksessa.
Monen kirjoituskurssin aikana, joissa olen ollut mukana, on painotettu kirjottamisen virtauksen tärkeyttä. Tämä on nyt sellaista. Saatte nyt nauttia osan minun kirjoittamiseni virtauksesta, vain siitä syystä, että en tiedä mitä kirjoittaisin. Saatte siis käsityksen joistakin asioista, joita me etuoikeutetut saamme oppia näillä kursseilla.
Kursseja ei ehkä tule enää koskaan johtuen eräästä tietystä viruksesta, jota en mainitse nimellä.
Virtaamalla kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että kirjoitetaan kaikki, mitä aivojen ja sydämen pimeistä syövereistä tulee. Ehkä niin. Nyt en heitä helmiä sioille, vaan Sinulle, rakas Lukija ja Tilaaja. Iloitset tästä varmaan, vai mitä?
Helmeni eivät ehkä ole täydellisen pyöreitä eikä niin kauhean valkoisiakaan. Mutta ne ovat aitoja. Mistä tietää, että helmi on aito? Kyllä, minun äitini on sanonut, että jos sitä naarmuttaa hampailla, tuntuu aito helmi hieman karkealta.
Kun olin pieni, jyrsin yhden tätini helminauhan yhdellä kerralla. Hän ei pitänyt siitä. Varsinkaan ei silloin, kun ilmoitin kovalla äänellä, että tädin helmet eivät olleet aitoja, koska ne olivat aivan sileitä.
Hän oli Very Much Not Amused.
Minun helmeni ovat karkeita. Joskus aivan kuin karkeinta mahdollista santapaperia. Kuin elämä itsessään. Elämää tietokoneiden ja johtojen ja kirjoitusohjelmien parissa. Ja ennen kaikkea Virtausta.
Virtausta, joka Ruokkii Helmiä appeen joukkoon. Ja apettahan siat syövät. Eivät he mitään helmiä halua syödä, jos niiltä kysytään. Ne syövät mieluummin sitä, mitä me kutsumme biojätteeksi. Jos he saisivat valita.
Se on kuules nyt rakas lukija, joka saat toimia helmenkalastajana, niin, että älä sukella liian syvälle!
Toivotan Sinulle lisäksi stressittömiä ja kauniita joulun pyhiä, juuri sellaisia kuin Sinä haluat!
Skini Lindgård
“Kulttuuri on lähinnä sydäntäni”
Kommentoi