Toukokuun loppupuolelta lähtien on ollut mahdollista seurata Paraisilta kotoisin olevan lääkäriopiskelija Julia Raskin edesottamuksia vapaaehtoistyöntekijänä Kalkutassa (Kolkata) Intian itäpuolella. Hän on parhaaseen PK-tyyliin pitänyt kaksikielistä blogia.
Viisi Intiassa vietettyä viikkoa ovat olleet intensiivisiä ja ehdottomasti erilaisia verrattuna kaikkeen mihin Suomessa on tottunut. Esikaupunkineen päivineen Kalkutassa asuu 15 miljoonaa ihmistä.
– Liikenne siellä on täysin hulllua. En ikinä istuutuisi ratin taakse siellä, mutta tosin onnistuin nukahtamaan tuktukin kyydissä. Ja lupaan etten ole tuonut mukanani intialaista liikennekulttuuria, joten Paraisilla voi liikkua aivan rauhassa minun puolestani, hän vakuuttaa.
Julia opiskelee lääkäriksi Turun Yliopistossa ja aloittaa syksyllä kolmannen lukuvuotensa.
– Päätin jo yläasteikäisenä lääketieteen olevan minun alani ja valitsin aineita sen mukaan. Turku ei ollut ainoa vaihtoehto, sillä hain myös Ruotsiin, hän kertoo.
Bloggaaminen matkan aikana osoittautui hyväksi ideaksi.
– Kirjoittaminen ja kuvaaminen oli todella hauskaa ja samalla motivoivaa. Lisäksi oli kiva lukea palautteita Facebookin kautta. Kaupunkioloissa nettiyhteydet pelasivat hyvin intialaisen sim-kortin avulla.
Ajatus Julian vapaaehtoispestistä syntyi oikeastaan viime marraskuussa, kun Indian Institute for Mother and Childin (IIMC) perustaja Dr. Sujit Kumar Brahmochary vieraili Turussa luennoimassa lääkäriopiskelijoille. Julia päätti hakea paikkaa.
Järjestö ajaa montaa eri hanketta Intiassa (katso faktaruutu). Vaikka Julia osallistui terveydenhuollon ohjelmaan hän ehti tutustumaan myös muihin osa-alueisiin. Hän ehti jopa pitämään muutaman oppitunnin innokkaille koululaisille.
Vapaaehtoistyöntekijät kustantavat kaiken omasta pussistaan aina lentolipuista vakuutuksiin sekä viisumeihin ja mahdollisiin rokotuksiin. Tästä huolimatta matka kannatti Julian mielestä, sillä hän sai tältä ajalta opintotukea sekä pienen apurahan matkaa varten yliopistolta. Työviikko kestää maanantaista lauantaihin, ainoastaan sunnuntait olivat vapaita. Yksi viikonloppu oli vapaa, jolloin hän suuntasi kämppätoverinsa kanssa Darjeelingiin Himalajan vuoristossa.
– Syy lähtöönhän oli työn tekeminen, joten ei siinä mitään. Yleensä lähdimme kotoa matkaan aamukymmeneltä ja kotimatka alkoi aikaisintaan kuudelta, joskus vasta iltayhdeksältä.
Työtahti ja aika käsitteenä oli jotain aivan muuta kuin Suomessa. Siellä saattoi paiskia töitä pari tuntia, sen jälkeen joutui odottamaan jotakin muutaman tunnin, jonka jälkeen taas tehtiin töitä. Jos meille ilmoitettiin jokin kellonaika, saattoi melkein olla varma siitä, että siihen sai lisätä tunnin tai kaksi.
Matkalla Intiaan Julian laukut painoivat maksimimäärän, eli 23 kiloa. Se selittyy sillä, että mukana oli lahjoitettavaa tavaraa kuten kestovaippoja sekä värikyniä lapsille.
Suurimman vaikutuksen Juliaan teki tietoisuus siitä, miten hyvällä mallilla asiat loppujen lopuksi meillä ovat. Pitää osata arvostaa sitä, mitä meillä on. Hiljainen ja toimiva liikenne, puhtaat lattiat ja lämpimät suihkut ovat todellista ylellisyyttä.
– Monilla ihmisillä siellä on todella vaikeaa, mutta siitä huolimatta he jaksavat olla iloisia ja myönteisiä eivätkä valita. Suomessa valitetaan pienimmistäkin asioista, vaikka ongelmat ovat aivan eri laatua.
Kaiken lisäksi Julia onnistui välttämään sairastumiset, joita yhdeksän kymmenestä kokee. Etenkin mahataudit eri muodoissa ovat yleisiä, sillä hygienia ei ole samalla tasolla kuin meillä.
– Ruoan suhteen oli todella tarkat säännöt. Mitään kuorimatonta ei saanut syödä, ei tuoreita vihanneksia enkä rohjennut syödä lihaakaan nähtyäni miten kanoja nyljettiin kadulla. Kalat makasivat kadulla, vaikka lämpöä oli 40 astetta.
Intiassa kaupungit ja maaseutu ovat kuin kaksi eri maailmaa. Maaseudulla elämä on rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa. Siellä saattoi olla yhdessä kylässä muutama matkapuhelin ja ilmakin oli puhtaampaa – vaikka se meidän standardien mukaan olikin saastunutta. Perinteitä myös kunnioitettiin enemmän maaseudulla.
Vaikka Intiasta kantautuukin aika ajoin hälyttäviä tietoja väkivallasta etenkin naisia kohtaan, Julia ei missään vaiheessa tuntenut oloaan uhatuksi. Enimmäkseen liikuttiin ryhmissä.
Eräs merkittävä ero Suomeen verrattuna oli potilaan yksityisyyden suojan puuttuminen.
– Vastaanottohuoneessa saattoi istua kymmenen ihmistä kerralla ja ovella kurkki saman verran innokkaita. Monet jopa halusivat että heitä kuvataan vastaanotolla.
Julia aloittaa syksyllä vasta kolmannen opintovuotensa, mutta pääsi siitä huolimatta suorittamaan tooimenpiteitä, joita hän ei Suomessa olisi saanut tehdä. Lääkärin opastuksella puudutuskin onnistui hyvin. Muilta osin tehtäviin kuului pääasiassa verenpainemittauksia, rokotteita sekä ihon hoitoa.
– Erilaiset iho-ongelmat ovat melko yleisiä. Koko ajan piti olla varuillaan ja pitää käsineitä. Taisin käyttää puolitoista litraa käsidesiä viiden viikon aikana, hän nauraa.
Entisenä kilpahiihtäjänä ja innokkaana kuntoilijana Julia jäi myös kaipaamaan treenimahdollisuuksia, sillä lämmön ja pitkien päivien uuvuttamana hän ei kerta kaikkiaan jaksanut.
Jo ensi viikolla vapaat on kuitenkin hänen osaltaan vietetty. Työt Paraisten terveyskeskuksessa kutsuvat. Työt jatkuvat aina lukuvuoden alkuun saakka.
Mikael Heinrichs
050 306 2004/mikael.heinrichs@fabsy.fi
