Keräileminen on harrastus, joka tuo vaihtelua päivittäisiin rutiineihin. Monelle keräilijälle puolet hauskuudesta on esineiden etsiminen ja monista on mukavaa tarkastella ja käydä läpi kokoelmaansa. Monelle kyse voi olla myös nostalgiasta ja kokoelmat auttavat muistamaan menneitä.
Itse olen keräillyt vain lapsena kun eräänä kesänä keräsin korkkeja. Pyysin sukulaisia ja ystäviä säästämään korkit ja antamaan ne minulle. Kun ne lopulta täyttivät ison purkin pyysin heitä arvaamaan kuin monta korkkia purkissa oli. Arvuuttelun jälkeen laskin korkit ja lähimmäksi oikeaa määrää arvannut sai palkinnon. Minulle kyse oli siitä että sain mahdollisimman monta korkkia ja saatoin tehdä kokoelmalla jotain kivaa. Kun kilpailu oli päättynyt ja palkinto jaettu, kyllästyin korkkeihin enkä enää välittänyt niistä.
Osalla keräilijöistä on jatkuva tarve hankkia lisää. Siitä voi tulla vaikeasti hallittva intohimo ja silloin keräileminen voi helposti mennä liioitteluksi. Japanilainen hallitsija keräsi eläviä koiria ja lopulta hänellä oli 5 000 koiraa ylellisesti sisustetuissa kenneleissä. Toinen kummallinen kokoelma käsittää tuhansia kirppuja. Keräilijä säilytti kirppuja yksittäin pienissä spriitä sisältävissä pulloissa, joihin oli merkitty kirpun löytöpaikka ja sen isännän – eläimen tai ihmisen nimi. En todellakaan ymmärrä näiden kokoelmien tarkoitusta.
Mutta useimmille keräilijöille kyseessä on mukava ja rentouttava ajanviete. Keräileminen voi olla lisäksi opettavaista ja valistavaa. On varmasti hauskaa hankkia tietoja esineistä ja yrittää ymmärtää niiden paikka historiassa. Keräileminen on myös tapa järjestää asioita ja osa meistä haluaa luoda jonkinlaisen järjestyksen maailmaan. Monelle keräilemisessä on myös sosiaalinen puoli, onhan vaikkapa filatelisteilla yhdistyksiä, joissa he voivat puhua postimerkeistään ja vaihtaa niitä.
Mutta kun kokoelma on täydellinen ei enää olekaan niin hauskaa. Tove Jansson kuvaa tätä hyvin kirjassaan Taikurin hattu:
”Mutta Hemuli! sanoi Niiskuneiti järkyttyneenä. – Älä sano noin. Sinun postimerkkikokokoelmasihan on maailman hienoin!
– Siinäpä se! Hemuli huusi epätoivoisena. – Se on täydellinen! Ei ole olemassa ainuttakaan postimerkkiä, ei ainuttakaan virhepainosta, jota siinä ei olisi. Ei ainuttakaan. Mitä minä teen?
– Minä luulen, että alan ymmärtää, sanoi Muumipeikko hitaasti. –Sinä et ole enää keräilijä, sinä olet vain omistaja, eikä se ole ollenkaan yhtä hauskaa”.
Viereisestä artikkelista voit lukea paraislaisesta ainutlaatuisten soitinten kokoelmasta. Täällä toimituksessa olemme uteliaita tietämään millaisia hienoja kokoelmia muilla paraislaisilla on. Ottakaa mielellään yhteyttä ja kertokaa niistä!
Marina Saanila, suomennos Leena Lehtonen
