Pitkän odotuksen jälkeen alkaa kotilon harmaa ja ikävä kuori vähitellen murtua.
Vietettyään koko pitkän kevään enemmän tai vähemmän pimeydessä ja omassa kotilossaan, minne kenelläkään ulkopuolisella ei ole asiaa, alkaa olla aika tulla ulos ahtaasta, mutta myös suojaavasta kuorestaan.
Se tuntuu lähes pelottavalta.
Emme tienneet, mitä se pitää sisällään, kun meidät ilman, että olisimme sitä pyytäneet, pysäytettiin omaan kotiloomme – ilman, että meillä olisi ollut aikaa tehdä suurempia valmisteluja.
Yhtenä päivänä koululaiset seisoivat eteisessä selässään täysinäiset reput, joihin oli kerätty pulpeteista kaikki koulukirjat ja Chromebook.
Seuraavana päivänä alkoi etäkoulu ja kauppojen hyllyt oli tyhjennetty.
Meidän arkemme on näyttänyt hieman erilaiselta. Joillakin on ollut perhekupla, missä on saanut ponnistella olla astumatta jonkun toisen varpaille ja missä omat tunteet toisten tarpeita kohtaan on asetettu koetukselle.
Joskus se on ollut melko vaikeaa.
Toisissa kuplissa on kaivattu seuraa, kun on oltu eristettynä useita viikkoja.
Tämä on ollut surullista ja ennen kaikkea todella hyvin, hyvin yksinäistä.
Edessään on nähnyt, kun kaikki muut ovat liidelleet ympäri kirkkaassa loistossa. Mutta tosiasia on, että menneen kevään väriloisto on ollut hieman kalpea ja tylsä useimmille ihmisille.
Kohta on kesä ja on tullut aika varovaisesti, varovaisesti puhkaista kotilon kuori ja palata taas hieman epävarmana todellisuuteen.
Luvassa on erilainen todellisuus, sitä ei voi kieltää.
Mutta myös tällä kertaa meidän odotetaan sopeutuvan, kun me hieman huolestuneina menemme ulos kalpeine kasvoinemme ja ohuine jalkoinemme, jotka ovat olleet kiedottuina kuluneisiin kotiasuihimme niin kauan.
Kun kaikki oli pimeimmillään, ajattelimme ehkä luumunkukkia.
Näimme kuinka me, kuin kiireiset muurahaiset, painaisimme sekä päämme että keskivartalomme syvälle kukkaan vain imeäksemme sen makeaa ja houkuttelevaa nektaria.
Siihen voisimme todella sortua niin pitkän, suljetun ajan jälkeen.
Nyt luumupuut kukkivat ja on tullut aika loukkuun jätettyjen perhosten varovaisesti avata siipiään, kokeillakseen niitä kotilon suojaavan kuoren ulkopuolella.
Kantavatko ne näin pitkän ajan jälkeen?
Osaammeko edes lentää jälleen?
Maistuuko nektari niin makealta kuin kuvittelimme sen maistuvan?
Kaikessa uusvanhassa, joka nyt houkuttelee meitä suljetun olomme jälkeen, meidän pitää muistaa, että perhoset ovat hauraita olentoja herkkine siipineen.
Siksi meidän pitää kokeilla ensin. Pitää ensin hieman lennellä ympäri, ennen kuin teemme pidempiä matkoja. Pitää etäisyyttä toisiin perhosiin, sekä varovaisiin että pirteisiin.
Meidän pitää muistaa puhdistaa etujalkamme kunnolla, pitääksemme yllä lentokykymme.
Meidän pitää vaalia värikkäitä siipiämme, nyt kun vihdoinkin voimme taas levittää niitä auringonpaisteessa.
Ne, jotka kerran on suljettu kotiloon, eivät halua joutua sinne uudestaan.
Kommentoi