Myönnän heti alkuun, että en pidä talvesta. Itse asiassa lähes vihaan talvea, mutta koska viha on melko voimakas sana ilmaista mielipidettäni, jääköön se nyt vain tuohon pitämiseen.
Talvella on kylmä, talvella sataa lunta, jota näin omakotiasujana joutuu luomaan aina sateen sattuessa, talon lämmittämiseen kuluu paljon (lue: liikaa) öljyä, auton joutuu laittamaan kylminä aamuina johdon päähän ja ikkunoita joutuu skrapaamaan auki. Välillä siinä menee todella paljon aikaa, kun ne ovat todella jäässä. Talvella on liukasta ja terveysasemien vastaanotoilla paikataan rikkoutuneita luita ja niin edelleen ja niin edelleen. En siis löydä yhtään syytä, miksi pitäisin talvesta. En edes lumen mukanaan tuoman valkeuden ja keväällä auringonpaisteessa hohtavien hankien kautta.
Olen usein miettinyt, mistä tämä minun vihani – siis käytän nyt kuitenkin tätä vahvempaa sanaa – talvea kohtaan oikein johtuu. Lapsena toki, niin kuin minun nuoruudessani vielä tehtiin, vietettiin päivät pitkät koulun jälkeen ulkona kavereiden kanssa. Rakensimme lumilinnoja, kävimme naapurikerrostalon lapsia vastaan välillä ”melko verisiä” lumisotia ja pelasimme iltaisin lähellämme olleen puutalokaupunginosan kaduilla tossulätkää. Toki meillä oli myös taloyhtiön alakerrassa oma kerhohuone, missä olimme välillä pakkaselta suojassa ja pelasimme pöytätennistä ja ”touhusimme” tyttöjen kanssa. Ei meillä silloin mitään tietokoneita ja muita vempaimia ollut.
Olen myös nuoruudessani pelannut ulkojäillä jääkiekkoa. Kaupunginosaliigassa pelasin Detroit Red Wingsissä puolustajaa ja numeroni oli kolme. Muistaakseni numero oli sama kuin juuri silloin HIFK:sta lähdön jälkeen Detroitissa pelanneella Carl Brewerilla.
Hiihtäminen oli jo lapsesta lähtien minulle jonkinlainen punainen vaate. Kävin toki kavereiden kanssa hiihtämässä silloista Kansanhiihdon lenkkiä ja merkitsemässä suoritukseni Kansanhiihtovihkoon.
Mutta kun kyseessä oli koulun hiihtokilpailut ja myöhemmin myös hiihtokilpailut armeijassa aliupseerikoulussa, se viimeinenkin halu hiihtää meni pois.
Olin aina viimeinen, kun en kerran yksinkertaisesti osannut kunnolla hiihtää ja en oikein pysynyt kunnolla pystyssäkään. Armeijassakin kilpailussa itse asiassa potkaisin sukseni tahallisesti poikki eräässä alamäessä, jotta sain keskeyttää kilpailun. Sinä talvena Riihimäellä oli lunta varmaan ihan muutaman vuoden tarpeeksi asti ja silloin hiihdettiin – siis todella hiihdettiin!
Vaikka viime talvi (2019–20) oli siis mitä oli – pimeä ja sateinen – oli se talvi, josta minä pidin. Ei minua haittaa pimeys ja jatkuva kosteus. Ei se ole masentavaa. Ainoa syy oikeastaan siihen, että voin ”hyväksyä” lumisen ja kylmän talven on se, että lapset ja nuoret saisivat ainakin kerran elämässään kokea, millaista on talvella silloin kun on lunta – ja tietysti vielä yksi asia: jouluaattona kuuluu olla lunta ja silloin pitää sataa sellaisia hiljalleen laskeutuvia leijuvia isoja lumihiutaleita. Mutta siis vain jouluna, sillä joulu on ihmisen parasta aikaa!
Timo Järvenpää
PK:n toimittaja,
timo.jarvenpaa@aumedia.fi
Kommentoi