Robin Pahlman on asunut pian puoli vuotta New York Cityssä USA:ssa.
Näin hän kertoo:
Muutin ulkomaille ensimmäistä kertaa suoraan lukion jälkeen opiskellakseni vuoden musiikkia Tukholmassa. Sen jälkeen asuin, tein työtä ja opiskelin Turunmaalla, kunnes lähdin yliopistovaihtoon Seattleen, Washingtoniin vuonna 2010. Sen jälkeen asuin Suomessa ja Helsingissä runsaan vuoden ajan ja sitten minusta tuli kokoaikainen ulkosuomalainen sen myötä, kun vaimoni Heli Pahlman ja minä asetuimme Wieniin. Tällä hetkellä olemme asuneet New Yorkissa likimain puoli vuotta.
Olemme monta vuotta puhuneet ja unelmoineet New Yorkiin muuttamisesta, ja kun mahdollisuus ilmaantui, ei ollut vaikea pakata laukkuja. Se mikä ihan konkreettisesti mahdollisti muuton, oli ehdottomasti Helin työ, muuten olisi ollut merkittävästi vaikeampaa saada viisumia ja työlupaa. Heli työskentelee YK:n rauhanturvatehtävissä.
Minun työssäni muusikkona on paremmat työ- ja kehittymismahdollisuudet ulkomailla. Muutoinkin on niin monia kiinnostavia asioita nähtävänä ja tehtävänä maailmassa, niin että minun on vaikea ajatella asuvani vakituisesti yhdellä ja samalla paikkakunnalla pitkiä aikoja.
Viime aikoina olen enimmäkseen soittanut Carl Creightonin kanssa. Hän on yksi lahjakkaimmista laulunkirjoittajista, jonka koskaan olen tavannut. Carl on kotoisin Minnesotasta ja on liikkunut anti-folk-piireissä Sidewalk Cafen ympäristössä East Villagessa monia vuosia. Lisäksi olen soittanut viulistin ja laulunkirjoittajan Deni Bonetin kanssa. Deni tuntee kaikki alan ihmiset tässä kaupungissa ja on soittanut kaikkien kanssa, Robyn Hitchcockista R.E.M.iin. Deni äänittää parhaillaan levyä ja sillä on kappale, jonka olemme kirjoittaneet yhdessä. Yhteyteni Deniin poiki tilanteen, jossa yht´äkkiä istuin studiossa soittamassa kitaraa itse Robert L. Smithin kanssa. Muutoin soitan soologigsejä ja kirjoitan nyt musiikkia uudelle levylle.
Arki on melko vaihtelevaa ja tietyt jaksot ovat hurjempia kuin muut. Aamu menee useimmiten sähköpostien lukemiseen ja niihin vastaamiseen. Sen jälkeen voi päivällä olla harjoituksia, muuten istun kotistudiossani ja harjoittelen tai kirjoitan ja äänitän omaa musiikkia. Tiettyinä iltapäivinä ja iltoina annan kitaratunteja. Kolmena päivänä viikossa lähden treenikämppään – kahtena iltana harjoittelen siellä bändin kanssa, yhtenä päivänä harjoittelen itsekseni. Monina iltoina on keikkoja, yksin, bändin kanssa tai muiden artistien kanssa. Etäisyydet ovat kaupungissa pitkiä ja kulkeminen vie aikaa, niin että usein olen kotona pitkälti puolenyön jälkeen.
Sekä Heli että minä olemme muuttaneet niin monta kertaa, että tiedämme, että täytyy olla oma-aloitteinen, jotta tapaa uusia ihmisiä. Yksinkertaisinta on hakeutua sellaisten ihmisten luo, joilla on samanlaiset kiinnostuksen kohteet: Carlin ja Denin tapasin Craiglistissa olleiden muusikkoilmoitusten kautta, ja heidän kauttaan olen tavannut suuren osan uudesta kaveripiiristäni. Sitä paitsi sattui niin, että useat Helin vanhoista työkavereista Wienistä muuttivat New Yorkiin suunnilleen samaan aikaan kuin me, ja meidän lähimmät Wienin ajan ystävämme sattuvat nyt asumaan korttelin päässä meistä.
Pahlman ylläpitää yhteyttä kotikulmille enimmäkseen sosiaalisten medioiden, kuten Facebookin, Viberin, WhatsApp:in ja Skypen kautta. Paraisilla hän on vierailulla kerran pari vuodessa.
Mitä kaipaat Paraisilta?
Niitä tavallisia: perhettä ja ystäviä, kesää ja saaristoa. Mökkielämää ja suomalaista saunaa.
Täällä USA:ssa arvostan amerikkalaista optimismia ja sitä asennetta, että mikään ei ole mahdotonta. Arvostan myös mahdollisuutta voida työskennellä taas kokoaikaisesti musiikin parissa. Asenne ja osaaminen ovat usein tärkeämpiä kuin muodolliset ansiot. Tämän ansiosta sain mahdollisuuden mennä jo toisella viikolla New Yorkiin muuttamisen jälkeen koesoittoon, jossa haettiin kitaristia kokeneelle artistille. Sain työn.
Sitävastoin on vaikea pitää suurista yhteiskuntaeroista ja ongelmista, jotka johtuvat siitä. Tämä ei koske tietenkään yksinomaan USA:ta, samoja ongelmia voi valitettavasti nähdä koko Euroopassa. Toisaalta täällä USA:ssa tunnetaan vahvasti huolta muista ja autetaan henkilökohtaisemmalla tasolla – esimerkiksi vapaaehtoisvoimin ja yhdistystoiminnalla – toisin kuin Suomessa, jossa usein katsotaan, että valtion tehtävänä on huolehtia kaikesta ja kaikista.
Marina Saanila
suomennos Tarja-Liisa Mäkelä
