Minulla oli syntymäpäivä reilu viikko sitten.
Muistan hyvin, kun lapsena syntymäpäivää odotettiin kuin kuuta nousevaa, vähän samaan mallin kuin joulua. Mitähän mahtaisin saada lahjaksi?
Mitä pidemmälle aika elämässä on mennyt, on myös syntymäpäivän odottaminen jäänyt vähäiseksi.
Enää ei ole tarvetta odottaa, koska täytin jo sen 18 ja sain ajokortin ja käydä Alkossa ostamassa olutta – ja paljon muutakin.
Ainoa, mitä oikeastaan enää odottaa, on tietysti joulu, johon tänään on enää 28 heräämistä.
Joulu on vuoden parasta aikaa – aikaa, jolloin muistetaan lähimmäisiä ja kokoonnutaan yhteen perheen ja myös sukulaisten kanssa. Tänä vuonna tosin tilanne on hieman toinen, mutta odotan tätäkin joulua samalla tavalla kuin ”normaalijouluja”.
Toinen asia, jonka lapsuuden syntymäpäivistä muistan hyvin, on se, että useimmiten ensilumi satoi maahan juuri minun syntymäpäivänäni. Silloin oli myös pakkasta, eikä lähes kymmentä astetta lämmintä niin kuin tällä kertaa oli. Ensilumen kunniaksi kaivettiin varastosta esiin sukset ja mentiin muiden samassa talossa asuvien samanikäisten lasten kanssa tekemään ensimmäiset ladut läheiseen puistoon.
Myöhemmällä iällä minusta tuli hiihtämistä vihaava, varsinkin ollessani armeijassa, missä talven aliupseerikoulussa Riihimäellä hiihdettiin lähes joka päivä.
Läheinen pallokenttä jäädytettiin heti kuin se oli mahdollista ja sinne mentiin kavereiden kanssa luistelemaan ja pelaamaan lätkää. Ja sitä lätkää pelattiin aina iltamyöhään asti – kuten myös kesällä jalkapalloa. Ei silloin mitään tietokonepelejä pelattu – eihän sellaisia siihen aikaan tosin edes ollut. Ja vaikka oli pakkasta, ei se haitannut lainkaan.
Toisin kuin nykyisin jo pikkupakkanenkin tuntuu inhottavalta ja luntakaan en kaipaa laisinkaan.
Lapsuudessani en haaveillut jalkapalloilijan urasta ja lähdöstä NHL:ään, vaikka jalkapalloa pelasinkin myöhemmin muun muassa kasvattajaseurassani Musan Salamassa.
Oikeastaan en minä sellaisista ammattilaisurista siihen aikaan edes mitään tietänytkään. Minä haaveilin siitä, että minusta tulisi isona bussikuski ja urheiluselostaja. Ja urheilu jäi muutenkin taka-alalle, kun elämääni tuli 15-vuotiaana mopo ja tytöt.
Lapsuuteni urahaaveet ovat kuitenkin toteutuneet. Kuinka moni voi sanoa samaa? Ei kovinkaan moni.
Minusta tuli urheiluselostaja ja bussiakin olen ajanut Suomen maanteillä tuhansia kilometrejä. Tosin ei nyt ihan samalla tavalla kuin haaveilin, vaan ajamalla rokkibändien keikkabusseja – mutta hetkellisesti bussikuski kuitenkin.
Jonain päivänä tilanne kuitenkin muuttui ja minusta tuli urheiluselostaja. Vuodesta 1987 lähtien on tullut selostettua yli 2 000 erilaista urheilutapahtumaa radioon ja televisioon ja ainakin toistaiseksi, se ura jatkuu edelleen.
Nyt kun ikää on tullut muutama vuosi lisää, sitä ajattelee, onko elämässä vielä jotakin, josta haaveilee ja jotakin mitä haluaa tehdä? Bussia olen ajanut, urheilua olen selostanut, lapsiakin on tullut tehtyä ja elämä on tällä hetkellä melko tasaista.
Olisihan se tietysti vielä hienoa käydä siellä Kiinassa, minne jostakin syystä lukioaikoina haaveilin jonakin päivänä matkustavani.
Oliko se sitten siinä? Aika näyttää.
Kommentoi