Joskus toivon, että voisin asettua isovanhempieni asemaan: herätä viideltä, lypsää lehmät, ruokkia lapset, hakata polttopuut, kirnuta voit jne. Siinä on viitekehystä, jota vasten tylsistymisestä ei edes kehtaa puhua. Jos hetken olisin isovanhempien osassa, niin osaisinko sitten olla nykyelämässä tarpeeksi kiitollinen, söisinkö lautaseni tyhjäksi?
Tylsistymiseen liittyy jokin epäkiitollinen leima. Kun lapsi viidettä kertaa kertoo kuinka hänellä on tylsää, niin on vaikea huutaa mielessään ”jippii, mikä opetus, kyllä hän kohta itseohjautuu toimimaan”. Olemme vanhempina oppineet, että lapsen tulee saada tarpeeksi pettymyksiä, jotta hän kestää niitä kasvaessaan. Tämän lisäksi meidän tulisi kasvattaa myös tylsyyskynnystä, jotta he eivät töissä kärsisi tylsyydestä (boreout), joka on monien sekä suorittavien mutta myös luovien alojen ongelma. Eli pelit pois. Pelkkä kasvatus ei kuitenkaan riitä, sillä tylsyys työpaikalla johtuu siitä, kun omia kykyjä ei päästä hyödyntämään. Kyse ei siis ole ainakaan laiskuudesta.
Silti, tylsistyneenä istuvaa ihmistä pidetään laiskana. Tylsistyminen on myös häpeällistä ja kiusallista. On noloa, jos juhlissa on tylsää tai jos joku ajatteleekin suomalaisessa metsässä olevan tylsää. Siksi emme näytä tylsistyneisyyttämme edes apteekin reseptijonossa. On helpompaa lähettää WhatsApp –viesti, tai tarttua lehteen, kuin vain odottaa.
Olen tavannut muutamia ihmisiä, jotka haikailevat yksinkertaisen elämän äärelle, joka hioisi esiin ne elämän tärkeimmät asiat. Pelkästään tämän asian takia korpeen ei kannata lähteä, siellä tarvitaan taitojakin. Mutta jotain se kertoo tästä maailmasta, kaipuusta tylsyyteen pois aistiärsykkeiden tulvasta. Korpeen lähtemisen sijasta aisteja voi myös sulkea pois, vaikka ajankuluksi. Laita huivi silmille, ota leipä käteesi, haistele sitä ja syö leipäpala hitaasti. Nykyhetki maistuu parhaalta muutaman mielikuvan kera.
