Sukset liukuvat niin hienosti ladulla ja muistan, miksi hiihtäminen on minusta hauskaa.
Mutta ylämäen jälkeen alkaa lumi tarttumaan kiinni toiseen sukseen isoina kokkareina ja seuraavassa alamäessä lennän hallitsemattomasti nokalleni.
Suksi itsepäisesti hidastaa vauhtia ja enemmän ja enemmän lunta tarttuu sen pohjaan, kun taas toinen liukuu eteenpäin, kuten sen pitääkin. Lennän kuin vaihto-oppilas kaukaisesta maasta lämpimiltä leveysasteilta lumessa kerta toisensa jälkeen.
Loppujen lopuksi on mahdotonta jatkaa. Hikisenä ja vihaisena palaan takaisin lähtöpisteeseen sauvakäveltyäni sukset jalassa latua pitkin muutaman kilometrin.
– *** sukset, *** lumi!
En ole ainoa, jolla on hieman ristiriitainen suhde lumeen, etenkin vääränlaiseen lumeen.
Sosiaalisen median virrat ovat vuoroin täynnä hienoja kuvia hienoista laduista, vuoroin kuvia sohjoisilta auraamattomilta teiltä.
Ja kirosanat raikaavat. Taas se on huonosti aurattu, taas jotakin tien pätkää on mahdoton ajaa.
Puhumattakaan niistä, jotka yrittävät edetä rollaattoreillaan tai lastenvaunuillaan. Ei mitään mahdollisuutta.
On pelottavaa, kun auto liukuu lumisohjon vuoksi ja tiet ovat auraamattomia, kun vastaan tulee ihmisiä kävellen.
On epämiellyttävää ja vaarallista ajaa liukkailla hiekoittamattomilla ja suolaamattomilla teillä. On erittäin vaikeaa päästä yli lumisten reunojen ja kasojen, jotka peittävät näkökentän. Joskus ei edes pääse perille tai matkaan ollenkaan.
Ja Facebook-ryhmien keskustelut käyvät kuumina. Joskus niin kuumina, että niiden pitäisi voida sulattaa kaiken sen lumen, josta ollaan vihaisia.
Harvat asiat tuntuvat kiinnostavan suomalaisia kuten lumi. Erityisesti poistamaton lumi kaduilla, jalkakäytävillä ja teillä.
Olemme etäistyneet kauas esi-isistämme ja kantaäideistämme, jotka tulivat sauvoen yli loputtomien erämaiden, ulvovat susilaumat kantapäillään.
Siitä huolimatta, vaikka osa meistä asuu edelleen maaseudulla, olemme me niin kaupungistuneet, että emme enää pärjää isojen lumimäärien kanssa. Meidän kärsivällisyytemme on nolla.
Samalla on yhteiskunnan valmius käsitellä isoja lumimääriä myös heikentynyt, kun lumisia talvia ei ole joka vuosi tai edes joka kolmas vuosi. Turussa on menty jo niin pitkälle, että kaupunki asettaa seuraamuksia omalle yhtiölleen, kun se ei ole onnistunut hoitamaan lumenluontia sovitulla tavalla.
Tosiasia on, että me tarvitsemme ajettavia teitä ympäri vuoden. Tämä koskee sekä henkilö- että tavaraliikennettä. Koko yhteiskunta on rakennettu sen ympärille, että pääset mihin haluat koska vaan.
Useimmiten autolla. Mutta eivät myöskään polkupyöräilijät tai jalankulkijat pääse lumikasojen ylitse.
Meidän täytyy saada auratut tiet – tämä on paljolti turvallisuuskysymys.
Kantasuomalaiset ravistelevat hämmästyneenä päitään ennen kuin he sauvovat eteenpäin – kun latu heidän takanaan pikkuhiljaa täyttyy.
Carina Holm
PK:n toimittaja
Käännös Timo Järvenpää
Kommentoi