Tarkalleen noin kaksikymmentä vuotta sitten istuin ja palelin TV-huoneessa sisäoppilaitoksessa Wuhun kaupungissa, Nanjingin lähellä Kiinassa.
Olen aina pitänyt kulttuurien kohtaamisista ja yllättävistä tapahtumista, eikä niistä todellakaan ollut pulaa Wuhussa, ihanassa pikkukaupungissa, jossa on kaksi miljoonaa asukasta.
Talvella oli kylmä. Wuhu sijaitsee ”joen eteläpuolella” eli siinä osassa Kiinaa, joka ei lämmitetä taloja talvella, vaikka lämpötila voi laskea nollan alapuolelle. Aloin kiinalaisten tavoin vaeltaa kädet tiukasti lämmittävän termospullon ympärillä, sähköinen (palovaarallinen) lämpöpeitto sängyssä ja siniset vuodevaatteet, koska sininen (!) on lämmittävä väri.
Useimmat anekdootit näiltä vuosilta kuulostavat Bellmanin vitseiltä, koska ne alkavat aina sanoilla ”minä, saksalainen ja tanskalainen” tai ”se oli Ali ja Takahashi ja Banza” (Jemen, Japani ja Kongo – kuten huomaatte – todella hyvän tarinan ainekset). Se oli hauskaa aikaa, ja meistä tuli vuoden aikana melko läheisiä.
Mutta suunnilleen tasan kaksikymmentä vuotta sitten, kun istuin siellä palelemassa, äitini oli jo lähettänyt minulle huolestuneita viestejä muutaman viikon ajan. Hän oli kuullut, että Kiinassa esiintyy vaarallinen virus. Emme olleet kuulleet mitään. Ei hiiskaustakan. Jälkikäteen ajateltuna juuri sellaisissa tapauksissa pitäisi luultavasti olla huolissaan. Se oli SARS, joka oli lähtenyt liikkeelle. Pikkuhiljaa Kiinan hallitus teki äkkikäännöksen, ja terveydenhuollon puolesta soitettiin taistelulauluja, kadulla oli julisteita, eikä ollut muita uutisia kuin viruksesta kertovia. Nopeassa tahdissa siirryimme kasvomaskeista pakollisiin lämpötilatarkastuksiin kaupungin rajoilla, jolloin kukaan ei saanut matkustaa minnekään. Meidän ei annettu poistua sisäoppilaitoksesta. Koska olimme nuoria ja kuolemattomia, vapautta rakastavia länsimaalaisia, meidän oli erittäin vaikeaa sopeutua tähän. Tanskalainen tyttö ja japanilainen poika pakenivat muurin yli ja menivät Nanjingiin vain protestina, ja he joutuivat sitten karanteeniin kuukaudeksi. Olimme järkyttyneitä.
Yliopistolle hyvin muotoiltujen kirjeiden jälkeen saimme luvan lähteä sisäopistosta lounasaikaan ja klo 18–20 syömään, koska meillä ei ollut omaa lounasravintolaa. Noudatimme sääntöjä kiinalaisten tapaan, menimme ulos klo 18 ja 20 välillä ja palasimme takaisin, kun halusimme.
Jälkikäteen ajateltuna meidän on täytynyt olla aika hankalia.
Covid-aikana minulla on ollut monta takautumaa. Monet satunnaiset muistot, jotka ovat olleet lepotilassa, ovat jälleen nousseet pintaan ja hämmästyttäneet minua kahdenkymmenen vuoden perspektiivillä. Tällä kertaa virus oli vähemmän tappava, mutta levisi kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Yhtäkkiä huomasimme kävelevämme naamarit päällä, annoimme hallitustemme rajoittaa elämäämme ja pidimme etäisyyttä muihin ihmisiin. Jälkimmäinen asia on kieltämättä suomalaisille suhteellisen luonnollista.
Virus nujersi lopulta Kiinan hallituksen, joka on luultavasti maailman paras ihmisten, virusten ja uutisten hallinnassa. Hallitus teki jälleen tyylikkään u-käännöksen, ja kiinalaiset näyttävät hyväksyneen sen suurilta osin. Hekin kyllästyivät lopulta sääntöihin. Emme joulu–tammikuussa 2023 saa koskaan tietää, kuinka moni ”keskustan valtakunnassa” on sairastunut koronaan, mutta luku on sadoissa miljoonissa. Emme koskaan saa tietää koronaviruksen lopputulosta Kiinassa, ei ihmishenkien tai rahan osalta. Voidaan kuitenkin toivoa, että epidemia on lopulta ohi, tällä kertaa.
Alice Björklöf
Saaristolainen ja pankinjohtaja
Kommentoi