Kun tulee mihin tahansa työpaikkaan uutena, näkee jotkin asiat selvemmin kuin monta vuotta töissä olleet kollegansa. Vaikka talon rutiineissa riittää opeteltavaa, niin tietyt luutuneet käytännöt tai fakkiutuneet perinteet, joita pidetään yllä vain perinteen vuoksi, saattavat pistää silmään.
En ikinä unohda yhtä työpaikkaa, johon aikuisuuden kynnyksellä menin, ja jossa valiteltiin koko ajan kiireestä ja siitä, ettei apua tarvitsevia asiakkai
ta ehdi hoitaa. Kyseisessä työpaikassa kokoustettiin noin puolet päivän työajasta – ja kyseessä ei ollut edes johtajatason tietotyö, jossa sellaista palaveroimisen määrää ehkä voisi puolustella ”brain stormaamisella” tai demokraattiseen päätöksentekoon tarvittavalla keskustelulla.
Ei, kyseessä oli suorittavan tason työ, jossa sama aika olisi pitänyt viettää asiakkaiden kanssa – jos ei varsinaisissa pakollisissa asioissa kuten suihkutuksessa tai ruokailussa auttaen, niin sitten vaikka ulkoillen tai korttia pelaten.
Erikoisinta oli, että kokoukset oli varattu muun muassa rauhalliselle oman aamupalan keittelylle työpaikan keittiössä, tai tuntikausien lounastauolle ja aikakauslehtien selailulle. Silti niitä tosiaan nimitettiin “kokouksiksi” – ehkä, jotta ne olisi helpompi perustella.
En tietenkään tarkoita sitä, etteikö työkavereiden kanssa pitäisi tai saisi jutella – myös muistakin kuin työasioista – tai ettei lounastauko koskaan saisi venähtää hyvien juttujen parissa. Totta kai saa – ihmiset ovat ihmisiä, ja kyllä töissä voi ja pitää saada olla muutakin kuin pelkkä työtä tekevä ”sykkijä” koko ajan.
Epämuodolliset keskustelut ja kahvitauot saattavat juuri olla niitä, joita joskus jälkeen päin tulee työpäivistään haikeana muistelemaan – vähän kuin eläkkeelle jääneet urheilijatkin muistelevat ja kaipaavat ennen kaikkea sitä kuuluisaa pukukoppimeininkiä ja läpänheittoa.
Tästä muistuukin mieleeni, että yhtä paha järkytys kuin hoitoalalla koettu eksessiivinen kokoustaminen oli aikoinaan se, että ruokakaupassa töissä ollessani meiltä oli kielletty vastapäätä istuvan kassatyöntekijän kanssa puhuminen kokonaan. Kyllä, kuulitte oikein – se olisi kuulemma saattanut näyttää kassoja lähestyvälle asiakkaalle epäystävälliseltä “sisäpiirimeiningiltä” ja saada hänet tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi.
Ehkä on näin, mutta joutuuko tuo asiakas viettämään kaupassa sen kahdeksan tuntia päivässä, minkä työntekijä? Onko hänellä käytössään vain se 13 minuutin tauko (joita meillä suosittiin), se tauko joka on pidettävä aina silloin, kun kaikki muut ovat toisaalla päivystämässä asiakkaiden tarpeita?
Usein ne viralliset tauot kaupan takahuoneessa olivat nimittäin melko yksinäisiä, koska monta kassaa ei tietenkään laskettu vapaalle samaan aikaan. Ainoa mahdollisuus sosialisointiin ja kollegoihin tutustumiseen olivat siis ne hetket, kun asiakasjonosta tuli pieni tauko ja saattoi yrittää epätoivoisen nopeasti heittää vähän small talkia vastakkaisella puolella istuvan kohtalotoverin kanssa.
No, ei voi muuta todeta, kuin että taukoilukulttuurinsa kussakin paikassa. Ehkä nämä kokemukset muistuivat mieleeni nyt, kun työpaikkani käytävästä ovat lähes kaikki ihmiset kesälomalla ja lämmitän ruokani epätodellisen hiljaisessa keittiössä.
Tosia ja “hauskoja” työkulttuurishokkeja. Yhtä tosia asiakasshokkeja saa kokea virastoissa perjantaisin: virkamies on aina iltapäivisin asiakaskäynnillä ja ei ehkä enää palaa työpaikalle. Tarkoittaa: ei palaa koskaan.
Järkytys tämäkin: kuinkahan monen pizzerian potentiaalinen asiakas on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi “sisäpiirimeiningin” takia, kun ravintolassa näyttää olevan vain omistajan ja hänen kaveriensa kokous.