– Sen jälkeen olen ajanut, paitsi silloin kun olin armeijassa, mutta mitä muutakaan olisin tehnyt, hymähtää Järvinen.
Siihen aikaan oli nopeaa toimintaa. Hän aloitti yhtiöön kuuluvien osastojen välisenä juoksupoikana. Työvälineenä oli kolmipyöräinen mopo ja myöhemmin samanlainen Vespa.
– Sen jälkeen olin muutaman vuoden kuorma-auton apumiehenä kunnes sain oman kuorma-auton.
Vähitellen ajoneuvojen koko kasvoi yhä suuremmaksi. Mukaan tuli kymppipyöräinen, jolla kuljetettiin tavaroita Turkuun ja sen ympäristöön. Sitten tulivat sementtikuljetukset vuorotyönä Kotkan satamaan noin vuoden ajan 1980-luvun puolessavälissä.
– Viimeinen auto oli konttiauto, jota piti alunperin ajaa kahdessa vuorossa vuorivillapuolella, mutta lopulta vain minä ajoin sitä.
Tehtävänä oli kuljettaa rakennuksille tai lähialueen liikkeisiin ne tavarat, jotka eivät mahtuneet isoihin rekkoihin.
Kun auto-osaston tarina 1980-luvun lopulla päättyi, seurasi uusia työtehtäviä kaivoksessa, aluksi maan pinnalla mutta vuodesta 1987 maanalainen työympäristö tuli tutummaksi.
– Siitä lähtien työtä on koko ajan riittänyt. Olen laskenut että kymmenkunta kaivoskuorma-autoa ehti tulla tutuksi.
Mieleen on jäänyt niin sanottu ”Kiiruna-trukki”, perinteinen dumpperi, jossa on akseli etu- ja takaosien välillä.
– Sen ajaminen oli ihan ok, mutta kivikuljetuksissa se oli kömpelö. Lisäksi jousitus oli aluksi liian pehmeä ja kun sitä säädettiin meidän oloihimme sopivammaksi tuli siitä käytännössä pomppupallo.
– Ajoin sitä viimeisen kerran kaivoksen Limbergin puoleisessa osassa. Satuin osumaan ojaan ja takaosa kaatui niin että pyörät vain pyörivät. Mutta sen jälkeen se lopultakin hävisi.
Viimeinen varsinainen työvuoro oli helmikuun puolivälissä ja sitten sai riittää. Ensin alkoi loma ja huomenna alkavat virallisesti eläkepäivät.
– Joskus autot ovat olleet isompia ja joskus pienempiä riippuen tarpeesta ja olosuhteista.
Järvisen aloittaessa ”kuopan” syvyys oli noin 70 metriä, nyt se on syvimmillään noin 130 metriä.
– On puhuttu 150 metristä joten yksi hylly varmaan vielä tulee. Tietysti olisi hyvä jos sivukivellä olisi parempi kysyntä.
Enimmillään samanaikaisesti työskenteli viisi tai kuusi konetta, erilaisia pyöräkuormaajia ja kaivinkoneita.
– Kerrotaan trukeista jotka ovat pudonneet hyllyiltä, mutta en muista omalta ajaltani mitään isompaa vastaavaa tapahtumaa. Toki peilit ovat osuneet reunoihin ja muuta sellaista, mutta ei mitään vakavampaa.
Leveämpien autojen kuljettaminen tunneleissa on haastavaa, koska tilaa ei ole paljon.
– Pahinta on silloin kun aurinko on nousemassa ja ajaa ulos tunnelista. Päivänvaloon tullessaan on hetken ajan sokea ja silloin pitää tietää minne tulee kääntyä.
Ns. hundbana on Järvisen aikana kasvanut valtavasti. Urheilukentän puoleinen vanha osa on ennallaan, mutta Saaristotien puolelle on tullut paljon lisää. Ersbyn metsäkin on saanut osansa.
Osa sepelistä matkaa itään päin, osa käytetään teiden rakentamiseen, mutta tällä hetkellä idän suuntaan on kuitenkin hiljaisempaa.
Kuljetukset maksavat joten räjäytyksissä syntyvää kiveä halutaan lähempää.
”Yhtiön” sosiaalista toimintaa ulkoilmapäivineen ja vuosijuhlineen ovat arvostaneet niin työntekijät kuin heidän perheensäkin. Sosiaalinen vastuunotto, jossa paikkakunnan suurteollisuudella on sormensa pelissä useimmissa asioissa, on yleensä toiminut hyvin.
– Vanha totuus on että jos ei viihdy niin lähtee pois.
– Aikoinaan aurattiin myös teitä. Huolehdimme periaatteessa lumenaurauksesta tehtaan alueella ja Skräbbölentiellä Råttiksesta Skräbbölen koululle. Pajbackantieltä jatkettiin saman tien Koulukadulle, sillä siihen aikaan ei lumiauroja niin vain nostettu vaan ajettiin vaan. Peruuttaakaan ei voinut, mutta se vain kuului siihen aikaan.
Mietitkö koskaan alan tai työnantajan vaihtamista?
– En oikeastaan. Kun kerran sai työtä niin oli siihen tyytyväinen. Aloittaessani kaivoksessa muistan että lentokentälle haettiin kuljettajia ja mietin vähän sitä, mutta en lähtenyt hakemaan uutta työtä.
Mikael Heinrichs
050 306 2004/mikael.heinrichs@aumedia.fi
suomennos Leena Lehtonen
