3 vuotta sitten ostin moottoriveneen. Olimme juuri ostaneet kesämökin, ja päästäksemme porvarilliseen autuutemme ulkosaariston reunalle tarvitsimme veneen. Rahat olivat loppu, joten veneen oli oltava edullinen ja polttoainetehokas. Se tulisi myös olla merikelpoinen ja luonn. Kajakeista ymmärrän paljon, purjeveneet tunnen aika hyvin, mutta moottoriveneistä en tiedä juuri mitään. Lukuun ottamatta pientä nopeaa punaista venettä, jolle annoin aikoinaan nimen Amorella, minulla ei ole kokemusta moottoriveneistä.
Jostain syystä ihastuin malliin nimeltä Simppu 620. Se on noin 6 metriä pitkä uppoumarunkoinen vene, jossa veneen avotilaan on sijoitettu pitkärikinen perämoottori, ratkaisu joka on osoittautunut aika typeräksi. Siitä syystä se myös näytti perinteiseltä avoimelta kalastusveneeltä. Se, että sen kantavuus oli 400 kiloa, oli myös etu. Valitettavasti Simppuja oli tuolloin myynnissä hyvin vähän, ne ovat melko suosittuja. Löysin kuitenkin sellaisen Helsingistä.
Igor-nimisen miehen myynnissä olevaa venettä ei ollut niin helppoa päästä katsomaan. Uudenmaan rajat oli suljettu, jotta korona ei löytäisi sieltä ulos, ja kun vihdoin pääsin Vuosaareen, oli kevät jo pitkällä. Igor-myyjä oli etninen venäläinen Virosta. Hän katsoi ympärilleni ja taakseni useita kertoja ennen kuin paiskasi kättä.
– Sinäkö aiot ajaa venettä? hän kysyi epäluuloisesti.
Kesti hetken saada Igor vakuuttuneeksi siitä, että autossani ei ollut piilossa mies, joka olisi se todellinen ostaja. Kun Igor vihdoin hyväksyi käyvänsä kauppaa naisen kanssa, hän kohautti olkapäitään ja mutisi jotain.
Iltapäivästä tuli pitkä. Istuimme vanhassa, mutta hyvin hoidetussa veneessä maissa, veneen kuomun alla kevätauringossa, ja Igor tarinoi huonolla suomenkielellä. Hän kertoi koko elämäntarinansa, mukaan lukien kuinka uskomattoman katkera hän oli Virolle, jonka hän koki että oli pettänyt hänet – hänelle ei ollut myönnetty kansalaisuutta Viron itsenäistyessä. Siksi hän oli muuttanut vaimonsa ja lastensa kanssa Suomeen ja saanut Suomen kansalaisuuden. Nyt vakavasti sairas Igor oli työskennellyt konemestarina useilla venäläisillä sotalaivoilla, jotka olivat kuljettaneet ydinaseita pohjoisilla merillä.
– Boom! huudahti Igor ja nauroi niin, että ikenet näkyivät – hänellä oli useita kultahampaita.
Lompakosta hän kaivoi esiin haalistuneen valokuvan nuoresta miehestä, joka seisoi laivan kannella, jonka nimen olen unohtanut. Nyt entinen konemestari ei enää lähtenyt merelle Simpullaan, jota hän oli käyttänyt kalastusveneenä. Epäilen kuitenkin, että hän oli pääasiassa tissutellut.
Lopulta Igorin tarinat alkoivat loppua ja yritin tutkia venettä parhaani mukaan. Moottorista, eli 15 heppaisesta Yamahasta, en kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Minun piti luottaa siihen, että se toimi. Vene itsessään oli vanha, mutta siitä oli pidetty hyvin huolta.
– Valmistettu lasikuidusta, kestää ydinsodan. Ei mitään helvetin muovia, Igor sanoi ja koputti veneen kylkeä.
Ostin veneen ja ajoin sen kotiin. Neitsytmatka Nauvossa ei sujunut suunnitellusti. Kävi ilmi, että koneistaja Igor oli liimannut kasaan rikkoutuneen polttoainesuodattimen, sen sijaan, että olisi ostanut uuden. Moottori pysähtyi 200 metrin päässä rannasta ja joudumme soutamaan takaisin, kaksi vaippaikäistä lasta kyytiläisinä Helpommin sanottu kuin tehty vastatuulessa – vene on kuitenkin yli 2 metriä leveä.
Siitä lähtien Simpusta ja minusta on tullut hyviä ystäviä. Simppu kuljettaa mielettömän määrän rahtia: työkaluja, puutavaraa, koneita, maastopyöriä, vanhoja tätejä ja hiekkaisia koiria. Jopa ruohosipulia on kuljetettu isoissa ämpäreissä karuun saaristoon.
Kuomun sää poisti veneestä jo ensimmäisenä kesänä, ja lisäksi se oli aina tiellä rantautuessa. Nyt minulla on karsittu Simppu, hidas ja polttoainetta hyvin maltillisesti käyttävä täti, jolla on punainen vatsa ja uimatikkailla merirokkoja. Ydinsodan kestävä.
Tuuli Meriläinen
Kommentoi