Viimeisen kuukauden aikana minulla on ollut mahdollisuus kulkea luonnossa hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Olen saanut istua tulilla ja grillata makkaraa päihdekuntoutujien ja mielenterveytensä kanssa kamppailevien ihmisten kanssa.
Olen opetellut tunnistamaan kasveja kehitysvammaisten ja sokeiden seurassa. Viimeksi eilen sain ryömiä risumajan kätköihin yhdessä ihmisten kanssa, joille liikkuminen tasaisellakin maalla on suuri haaste.
Mahdollisuuden näihin kohtaamisiin olen saanut suorittaessani Axxellissa luontoalan ammattitutkintoa, jossa yksi valinnainen osa-alue on Erityisryhmien opastaminen luonnossa. Lähiopetus toteutetaan neljänä jaksona, jolloin vietämme kulloinkin neljä päivää maastossa eri ihmisryhmien kanssa.
Ensin hieman pelotti. Osaisinko opastaa näkövammaista pysymään polulla? Ymmärtäisinkö asiakkaani puhetta? Entä, jos pyörätuoli kaatuisi? Kaksi jaksoa käytyäni en väitä olevani mestari missään, mutta olen täynnä intoa ja uskallusta.
Olen ymmärtänyt, etten voi valmistautua kuin olemaan avoin ja ottamaan ihmisen vastaan ihmisenä. Puutteiden sijaan voimme keskittyä kunkin taitoihin, joita yhdessä voimme hyödyntää ja vahvistaa.
Hienoimpia hetkiä ovat olleet yhteiset onnistumiset ja jaetut ilot. Yöretkellä ripustimme riippumattoa yhdessä retkeilijän kanssa, joka oli kuuro ja sokea. Hän halusi oppia vetosolmun, jottei naru kiristyisi liikaa. Seisoimme pusikossa ja hän piti käsistäni kiinni, kun ne veivät naruja ympäri. Toisella yrityksellä hän sai langat kulkemaan halutulla tavalla. Hypimme yhdessä ilmaan sanattomasta riemusta.
Sunnuntaina olin mato-ongella lievästi kehitysvammaisen nuoren kanssa. Hän piti kiinni onkivavasta ja minä hänestä, jottei hän liukuisi liukkaalta kalliolta veteen. Näimme kuinka kirkkaassa vedessä ahven kierteli matoamme. Kala nappasi kerran, toisen ja kolmannenkin, muttei jäänyt koukkuun.
Olimme jännityksestä niin soikeina, että olimme molemmat syöksyä veteen sintin perässä. Sitä jaettua tunnetta emme kumpikaan tule unohtamaan.
Kohtaamisen pelko tuntuu nyt melkein huvittavalta. Ihmiset, joita olemme tavanneet, ovat ottaneet meidät omikseen ensi askeleilta.
Tarvitseeko toinen apua, on ollut yksinkertaista selvittää kysymällä voiko auttaa ja miten. Vammainenkin on oman elämänsä asiantuntija. Sokea voi opettaa näkemään, miten luontoa voi oppia kuuntelemaan. Vaikeimpia ovat olleet hetket, jolloin vierailu on päättynyt, ja olemme joutuneet sanomaan hyvästit uusille ystävillemme.
Luonto on tasapuolinen ja tarjoaa nautintoja kaikille. Jokainen voi kokea, miltä tuntuu kylmä vesi tai multa sormien välissä, tulen lämpö ja tuuli kasvoilla.
Se on ilmainen aarreaitta, kunhan muistamme avata sen oven. Jaettu ilo on suurin, jos otamme mukaan myös ne, jotka eivät luontoon omin avuin pääse.
Maija Arosuo
Toimittaja, Paraisten Kuulutukset
Kommentoi