Puoli vuotta on kulunut ja matka, josta kirjoitin tammikuussa, tapahtuu nyt! Tätä kirjoittaessani olen vielä trooppisen kuumassa Paraisissa, tunnen ukkosen luissani ja kaipaan hiljaista kesäsadetta. Sinne, minne olemme menossa, tytär ja minä, siellä kaivataan myös sadetta. Kaikki kuivuu ja paikoin Välimeren rannikolla suunnitellaan vedenkulutuksen rajoituksia, esimerkiksi vedenjakelun sulkemista öisin.
Kun luet tätä, toivon, että uskaltaudun mereen vilvoittelemaan. Olen niin kutsuttu Uimapelkuri. En ui. Kreetalla vesi oli niin lämmintä, että en voinut olla menemättä veteen, ainakin kastauduin. Rohkeasti, vaikka olin varma, että KAIKKI tuijottivat minua, kahlasin ulos, kunnes vesi yletti vatsaani. Olin juuri kastautumassa, kun tunsin jonkin nipistävän pohkeitani. Pienet kalat! Matkaseurani oli kyllä puhunut siitä, että jos seisot paikallasi, kalat tulisivat maistamaan jalkojasi. Minä kuitenkin panikoin, vanha ihminen, ja räpiköin rannalle turvaan, helvetin nopeasti. Häpeä oli suuri. Olin vakuuttunut siitä, että KAIKKI kuiskasivat siitä lihavasta tädistä, joka pillastui ja ryntäsi maihin.
Kun olin pieni, ehkä pari-kolmevuotias, putosin laiturilta mereen. Vesi oli siinä kohtaa matalaa, mutta pää joutui silti pinnan alle. Aikuiset vetivät minut ylös ja kaikki nauroivat, koska he tiesivät, etten ollut vaarassa. Luulen kuitenkin, että sillä hetkellä minusta tuli Uimapelkuri. Myöhemmin vietin paljon aikaa rannalla ja vedessä, mutta oli tarkkaa siitä, ettei pää joutunut pinnan alle. ”Uin” kädet pohjassa ja potkin jaloillani.
Seitsemänvuotiaana sairastuin lapsireumaan, ja siihen aikaan (60-luvulla) lasten reuman hoito oli jotain aivan muuta kuin nykyään. Minulle annettiin esimerkiksi lääkettä, jota syödessäni en saanut olla auringossa, minun piti käyttää sukkahousuja koko kesän ja – en saanut uida. Ajan myötä menetelmät muuttuivat ja me pikkupotilaat saimme uida järvessä Heinolan reumaparantolassa oleskeluni aikana. Olin kuitenkin kuullut jostain, että järvissä oli iilimatoja, joten kieltäydyin uimasta. Siellä minäkin kieltäydyin syömästä, söin vain salaa karkkia …
Olin ehkä noin 12-vuotias, kun sitten otin rohkeutta ja kastauduin kokonaan. Olimme saaneet lainata kesähuvilan rannalta. Harjoittelin ja harjoittelin, ja siellä, kun äitini oli uimavahti, opin uimaan. Menin ulos, kunnes vesi ylettyi kaulaani asti ja kuolemaa uhmaavalla ja kivikovalla motivaatiolla uin rantaa kohti, kerta toisensa jälkeen, kunnes huuleni olivat siniset. Olin niin iloinen, kun huomasin veden kantavan! Kunnes aloin epäröidä. Yletyin kuitenkin pohjaan ja kaikki oli hyvin.
Teini-iässä meitä oli sitten useita nuoria loiskimassa rannalla, enkä muista mikä tekosyyni oli, ettei minun tarvinnut myöntää, etten uskaltanut uida ilman uimarengasta. Oi, kuinka kadehdinkaan niitä muita, jotka uivat syvään veteen, kääntyivät selälleen, roiskivat, pärskivät ja nauroivat. Kerran pelleilimme lähellä rantaa ja muut heittivät toisiaan veteen, yhtäkkiä joku työnsi minua niin, että sukelsin, tahtomattani. Paniikki sai minut menettämään suuntavaistoni, enkä päässyt takaisin ylös. Hapuilin vain ympärilleni ja luulin hukkuvani. Joku veti minut ylös ja se oli kamalan noloa.
Haluaisin niin mielelläni… mutta en luota siihen, että voin. Entä jos joku nauraa? Mitä jos nielen vettä ja tukehdun? Jos joku nalkuttaa minulle ja yrittää ”opettaa” minua. Kaipaan ja häpeän. Syvälle juurtuneet ovat tunteet.
Kuulehan, ui rauhallisesti! (Uiminen italiaksi on ”nuotare”, jos et tiennyt sitä)
Saluti, con amore!
Nonna Skini
Käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi