Minulla oli vähän kiire, joten kävelin nopeammin ja yskin kahdesti melko voimakkaasti. Tunsin, että jokin alaselässäni napsahti. Onnuin kauppaan, hoidin muutaman asian ennen kuin suljin. Minun piti tavata poikaystävä toisessa kaupassa, sinne on noin 15 minuutin kävelymatka. Kävely sattui, joten kävelemisen sijaan otin taksin. Kuljettaja pysähtyy, ja nauraa kuullessaan minne olen menossa. Mikset kulje jalan?
Kun molemmat kaupat olivat kiinni, oli aika lähteä kotiin. Ajattelin nousta tuolista, jossa istuin, mutta se oli täysin mahdotonta. Kauhea kipu meni suoraan jalkaani ja esti minua kävelemästä. Kello oli 22.00 lauantaina, eikä tähän hätään “selännaksauttajaa” voitu tavoittaa, paitsi yksi, joka lupasi ottavansa pian yhteyttä (jota hän ei koskaan tehnyt). Soitimme päivystykseen. Tunnin kuluttua ambulanssi saapui. He esittivät muutaman kysymyksen ja sanoivat, että minun olisi parempi tulla heidän kanssaan. Auto oli valkoinen ja istuimissa oli delfiinikuvioita ja niitä oli jopa kaiverrettu auton metallisiin seiniin. Yllätyksekseni tajusin, että minua kuljetettiin ambulanssissa, jolla oli sireenit päällä, sininen valo loisti jalkakäytävillä ajaessamme. Ambulanssi. Pariisissa. Se tuntui oikeastaan aika siistiltä …
Päivystyksessä minun täytyy istua pyörätuolissa. He työntävät minut aulaan, kysyvät, kuinka korkean numeron annan kivulleni, saan rannekkeen, jossa on nimeni ja monia outoja numeroita. “Kyllä, kyllä, okei kahdeksan kipuun. Täältä saat vähän särkylääkkeitä”. Minut työnnetään toiseen huoneeseen, jossa lääkäri kirjoittaa reseptin ja antaa minulle vahvoja lääkkeitä ja huutaa sitten “seuraava potilas”! Minut työnnetään odotushuoneeseen, jossa vallitsee täydellinen kaaos. Kaikki tuijottavat kaikkia. Ihmiset huutavat ja riitelevät henkilökunnan kanssa. Poikaystävä luuli, että vitsailin, kun sanoin, että voimme mennä nyt kotiin. Mene kotiin ja mene kotiin, se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pyörätuoli tulee jättää osastolle, mutta taksipysäkille pitää kulkea ylämäkeä. Poikaystävä tarjoutuu kantamaan minut sinne. Hän otti minut olkapäilleen ja tunsin selkäni antavan periksi, ja tuntui kuin olisin jakautunut kahtia. Makasin kivuissani maassa ensiavun edessä. Hän ottaa pyörätuolin ja vie minut taksiin.
Asuntomme on niin pieni, että sängystä vessaan on noin kaksi metriä. Matkalla sain niin voimakkaan kouristuksen, että jään lattialle makaamaan. Kipu valtasi koko kehon. Luulin, että se on nyt tässä, kiitos ja hei. Ainoa asia, jonka halusin, oli morfiiniruisku. Ylimääräisen käsiparin avulla (onneksi asumme yhdessä!) nousin lattialta, pukeuduin ja pääsin vihdoin tapaamaan “selänniksauttajaa”. Yksi asiakkaista säälii minua niin paljon, että hän kaivaa laukustaan karkkia ja hymyilee säälivästi. “Selänniksauttaja” katsoo minua kauhuissaan. Kun makaan pöydällä, jalkani ovat eripituiset, kipu 10/10. Ehkä hän oli taikuri eikä “selänniksauttaja”? Tuntia myöhemmin voin itse kävellä ulos hänen vastaanotoltaan. Sain käskyn kuntoilla ja venytellä päivittäin, juoda paljon vettä, kävellä mahdollisimman paljon. Vaiva tuskin paranee vuosien myötä, mutta ainakin toistaiseksi tuntuu hieman paremmalta.
Viisi kuukautta myöhemmin saan laskun ensiapukäynnistäni. Kävelen kadulla rauhassa ja hiljaisuudessa. Mietin tapahtunutta. Nostan katseeni ja näen valkoisen pakettiauton. Ajattelen “Hei, ambulanssini!”
Sandra Wallin / Sandy Bee
Käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi