Pienenä minulla ei ollut montaa leikkikaveria. Asuimme maalla, molemmat vanhemmat olivat töissä. Ei ollut päiväkotia, ei leikkipuistoa. Oli vain Lisa-täti, joka asui kivenheiton päässä kodistani. Siellä asui myös Inger, lapsi hänkin, joka oli lapsenvahtina aika ajoin. Hän myös opetti minut piirtämään. Leikimme paperinukeilla ja lauloimme iskelmiä. Eräänä päivänä hän kuitenkin muutti Turkuun aloittaakseen oppikoulun. Hakeuduin muutamien suomenkielisten, suurin piirtein samanikäisten, lasten seuraan.
Leikin useimmiten sisarusten K kanssa. Heistä vanhimman kanssa kuvittelin meneväni naimisiin. Hän taisi olla 10–12 vuoden ikäinen, itse olin viiden vanha. En todellakaan tiedä mistä olin tällaisen ajatuksen päähäni saanut, mutta ajattelin että jos pirskautan ylleni äidin 4711 Eau de Colognea, niin hän takuulla huomaisi minut ja meistä tulisi pari. Lopultahan siinä kävi niin, että koko perhe K nauroi revetäkseen, hän mukaan lukien…
He kertoivat äidille. Äiti suuttui ja häpesi. Myöhemmin sain kuulla, että äiti oli kertonut tapahtuneesta jollekin toiselle, ja hekin nauroivat kippurassa! En ole ikinä unohtanut sitä nöyryytyksen tunnetta.
Useita vuosia myöhemmin aloimme opiskella englantia koulussa. Takellellen luimme ääneen lyhyitä kertomuksia oppikirjasta. Minulle osui kappale Brownin perheestä, joka alkoi sanoilla ”Mommy is knitting a stocking for George”. Kun tulin ”knitting”-sanan kohdalle, lausuin sen kuten se kirjoitetaan, eli KN. Koko luokka JA opettaja repesivät nauruun. Tämän jälkeen minut tunnettiin usean viikon ajan ”Knittinginä”. Inhosin heitä kaikkia.
Päästäkseni eroon ulkopuolisuuden tunteesta ja saadakseni hyväksyntää, minusta tuli luokan pelle. Arvosanat lähtivät luisuun ja etenkin käytös- ja ahkeruus ja tarkkaavaisuus-arvosanat olivat heikot. Äidinkielenopettaja sen sijaan kehui ainekirjoituksiani ja kutsui niitä ”pakinoiksi”, mikä toi ylpeyden tunnetta ja nosti itseluottamustani hieman. Luokkatovereiden keskuudessa saavutin lisäksi eräänlaisen kapinallisen aseman. Tosin ehkä olisin mieluummin ollut suloinen pitkissä, kiharissa hiuksissa.
Aikuisiällä kirjoittamisesta tuli yhä tärkeämpää. Jouduin mukaan revyymaailmaan. Siellä piti olla hauska. Senhän minä osasin. Kirjoitin hauskoja sketsejä ja laulujen sanoja monen vuoden ajan.
Minulla oli useimmiten hauskoja rooleja, niistä hauskin saattoi olla Terttu – suomenkielinen täti-ihminen joka puhui hieman huonoa ruotsia. Vuosien saatossa ihmiset ovat todellakin nauraneet Tertulle ja hänen miehelleen Taunolle! Heistä muodostui niin suosittuja, että minua on jopa välillä kutsuttu Tertuksi ihan kylillä. Kaikessa hyväntahtoisuudessa, olettaisin. Mutta minä en ole Terttu. Enkä edes ole kovin hauska. Minä olen minä.
Sisimmässäni haluan, että minut otettaisiin vakavammin.
Kiitos ja anteeksi,
Skini Lindgård
Kulttuuri on lähinnä sydäntäni
Käännös: Mikael Heinrichs
Kommentoi