Viime viikolla tein maanantaille kalenterimerkinnän ”PK:n kolumni”. Silloin olin ajatellut kirjoittaa Asu ja rakenna -teemanumeroon saaristoasumisen vapauttavasta voimasta. Siitä, kuinka meillä saaristossa kaikki on hyvin, ja yhä suurempi määrä ihmisiä haluaa viettää täällä ainakin osan vuodesta.
Se on edelleen totta. Meillä on kaikki hyvin ja olemme onnekkaita. Ajatus vain ei juuri nyt pyöri päälimmäisenä mielessä. Viikon aikana maailma muuttui useimpien meidän mielissä synkemmäksi ja pelokkaammaksi. Viikonlopun aurinkoiset hanget eivät saaneet minua edes pellolle tai jäälle hiihtämään, mitä niin suuresti rakastan. Aivot menivät horrostilaan. Ne vain etsivät uutta tietoa, jota ne eivät halunneet kuulla, mutta eivät voineet olla hakematta.
Alkuviikko luo hieman uutta uskoa. Ihmisten yhteiset ponnistelut nostavat päätään ympäri maailman. Pienet ihmiset tekevät pieniä tekoja, suuret suurempia. Paraislaiset keräävät makuupusseja. Turkulaiset kerääntyvät tuomiokirkolle osoittamaan mieltään. Some muuttuu sinilkeltaiseksi. SPR kerää varoja. Länsimaat asettavat talouspakoitteita. Saksa lähettää aseita. Venäläiset protestoivat johtajaansa vastaan. Volodymyr Zelenskyi pitää vetoavia puheita ja kansalaisarmeija taistelee. Ukrainalla on toivoa. Maailmalla on toivoa. Minullakin on lupa toivoa.
Teen päätöksen hengittää jälleen. Tiedostan tilanteen ja sen mahdolliset seuraukset, mutta lamaantuminen ei auta. Päätän lukea uutiset – rajallisen määrän – kolme kertaa päivässä. Seuraan virallisia lähteitä ja pysyn poissa kaikkitietäviltä keskustelupalstoilta. Keskustelen tilanteesta ja tunteistamme läheisteni kanssa, ja siirrymme sitten muihin aiheisiin. Annan itselleni luvan keskittyä tulevaan hiihtolomaan ja illan kuha-ateriaan. Ehkä koskaan aiemmin ei työ ole tuntunut yhtä terapeuttiselta: jutut nukkekodeista ja vedenpuhdistamisesta tuntuvat kaukaisilta, mutta sellainen maailma oli viikko sitten, ja sellainen se on vielä tänään. Hyviin asioihin saa keskittyä ihan luvallisesti, ne antavat voimaa.
Jokaisella on oma tapansa selvitä kriiseistä. Toisen täytyy saada puhua kaikkien ystäviensä kanssa, toiselle on luontaisempaa vaieta. Heille voi mahdollista piirtää, kirjoittaa, soittaa tai lähteä pitkälle lenkille, joka nollaa ajatukset. Yksi parhaista kriisiavuista on kaurapuuro: jokapäiväiset rutiinit, joista pitää kiinni. Ne tuovat turvaa ja ovat osoitus siitä, että elämä pyörii kuin tähänkin asti. Jos uni ei maistu, voi iltalenkistä luoda uuden rutiinin.
Sinikeltainen some ei ratkaise sotaa, mutta solidaarisuus voi tuntua hyvältä keinolta toimia. Lahjoitus voi mennä perille liian myöhään, mutta kenties siitä on apua jossain vaiheessa. Itsellekin se voi tuoda tunteen, että voi tehdä edes jotain. Koko keinovalikoima on käytettävissä, joten miksi ei.
Maija Arosuo
Toimittaja, Paraisten Kuulutukset
Kommentoi