Läheinen ihminen menehtyi. Kuolemaan ei liittynyt mitään erityistä vaan vanha, lähes sata vuotta elänyt ihminen ei vain enää jaksanut. Kuolema kuitenkin pysäyttää. Laittaa pohtimaan jäljellä olevia vuosia, joita toivottavasti vielä on paljon edessä.
Itse olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ajassa, jolloin ei ollut älylaitteita. Kotona oli lankapuhelin, jota koko perhe käytti. Kun soitti kaverille niin siellä vastasi usein perheen vanhempi. Onko Tuula kotona? Sitten juteltiin pitkät puhelut kodin käytävällä, jossa kaikki kuulivat mitä puhuttiin. Jos kaveri ei ollut kotona niin sitten lähdin pyörällä katsomaan, jos hän löytyisi jostakin. Kuntoilu tuli kaupan päälle eikä koskaan edes tullut mieleen kysyä, jos isä voisi kyyditä minut johonkin. Äidillä ei ollut ajokorttia. Vanhemmilla oli muuta tekemistä, kuin kuskata lapsiaan.
Tekniikka on mennyt eteenpäin huimaa vauhtia. Nykyään pitää tiedon olla saatavilla välittömästi. Tarjolle tulee jatkuvasti nopeampia yhteyksiä. Mikään ei riitä. Vielä näin keski-ikäisenä pysyn jollakin tavalla mukana muutoksessa. Ihan kaikissa sosiaalisen median palveluissa minun ei tarvitse olla mutta kuitenkin on hyvä tietää, mitä palveluja on olemassa ja mitä niillä tehdään. Omien tyttärieni kanssa jutellessa joudun usein kysymään, mitä mikäkin termi tarkoittaa. Englanti on tullut osaksi puhekieltä ja suora käännös suomeksi/ruotsiksi ei aina kerro mitä milläkin tarkoitetaan.
Mitä enemmän ikää on tullut, niin sitä vähemmän haluan viettää aikaa älylaitteiden parissa. Käsillä tekemisen merkitys on kasvanut ja haluaisin oppia koko ajan uutta. Käsitöiden rinnalle riittää hyvin musiikin kuuntelu. Puutarhatöissä riittää lintujen laulu tai kaukana kuuluva liikenteen ääni.
Läheisen eläminen lähes satavuotiaaksi sai miettimään, että mitä keskustelun aiheita minulla on, kun olen vanha. Lapset ja toivottavasti myös tulevat lapsenlapset tulevat käymään niin ymmärränkö mitä he puhuvat. He elävät erilaisessa maailmassa kuin missä minä itse elän ja kokevat maailman eri tavalla kuin minä. He todennäköisesti ovat huvittuneita siitä, että vanha mamma ei enää osaa. Ehkä sen kuuluukin olla näin. Ehkä minun on vanhana tarkoituskin kertoa nuorille, miten ulkona leikittiin eikä vanhemmilla ollut mahdollisuutta pitää lapsiinsa yhteyttä. Puhelinkopista soitettiin, jos oli sattunut kolikko taskun pohjalle. Useimmiten ei ollut.
Milla Jakobsson
Maailman menoa pohtiva äiti, ryhmäpäällikkö
Todella hieno kertomus, pistää ajattelemaan tulevaa maailmaa ja siinä pärjäämistä.
-A
Juurikin näin luen tätä kirjoitustasi aamu neljältä kun vyöruusu juilii oikeessa kyljessä näin on helpompi olla,särkylääkkeet ei auta mitään pitää olla vähän liikkeellä.Meen kohta perunoita istutaan muut siemenet ja taimet oon jo ulkoruokintaan laittanut.Kyllä tämä vanheneminen menee ihan jees kun ottaa sen mahdollisuutena ja sille ei voi mitään mutta kaikki me vanhetaan samaan tahtiin,mutta ollaan jokaisesta päivästä onnellisia ja eteenpäin mennään vaikkka joskus vähän vaataan potkiikin ja huomenna on päivä uus toivottavasti vähän edellistä parempi ei muuta kuin keväisiä päiviä kohti t. eno mahnalasta