Viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdin mukaan Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen hallitukseen, tuttavapiirini alkoi mieltää minut luonnonsuojelijaksi. Suljen silmäni ja maistelen sanaa ’luonnonsuojelija’. Näen tyypin, joka käyttää vanhaa villapaitaa, kahlitsee itsensä kaivinkoneeseen tai vanhaan puuhun ja haisee vienosti luonnontuotteille. Edellä mainittu kuvaus on tietysti kaukana todellisuudesta. Meitä luonnonsuojelijoita on moneen junaan ja asemalle. Kaikkia kuitenkin yhdistää huoli maapallon kantokyvystä ja halu etsiä keinoja kestävämpiin ratkaisuihin taataksemme tulevaisuuden tuleville sukupolville lajista riippumatta.
Muutama vuosi sitten omatuntoni alkoi äännellä. Elämäntapojeni vuoksi koen välillä olevani luonnonsuojelijan irvikuva. Voinko nautiskella hyvän pihvin tai rullakebabin kerran kuussa? Lihakarjahan tuottaa tunnetusti aivan liikaa hiilidioksidipäästöjä. Ostanko liikaa vaatteita, joiden valmistamiseen käytetään hävyttömän paljon vettä ja energiaa, ja jotka trendien vaihtuessa heitetään pois uusien tieltä? Jos pelaan golfia, edesautanko Itämeren rehevöitymistä entisestään, kun vahvat lannoitteet valuvat sateiden mukana kentältä mereen? Olisiko kentän tieltä väistynyt metsä tai suo voinut olla arvokasta elintilaa kotoperäisille eläimillemme? Entä sitten lentäminen lomalle Kreikkaan kerran vuodessa? Voiko sitä edes harkita enää?
Tämä ajattelutapa on henkisesti kuormittavaa ja usein tekopyhää. Teen ristiriitaisia valintoja ja tyypillisen länsimaalaisen, yltäkylläisyyteen tottuneen reppanan tavoin, kuormitan ympäristöäni ja kulutan tarpeettoman paljon. Olen havainnut tunnontuskieni ohjaavan toimintaani kuitenkin oikeaan suuntaan. Ostaessani uutta tai suunnitellessani matkaa, mietin nykyään enemmän ilmastovaikutuksia ja sitä, minkälaisen jäljen toimintani jättää. Huomaan kuluttavani koko ajan vähemmän ja valitsevani kestävämpiä ratkaisuja. Korjaan usein vanhan tavaran uuden ostamisen sijaan. Kun joskus päädyn ostamaan uutta, valitsen laadukkaan, kestävän tuotteen enkä halpaa romua.
Oma motiivini lähteä mukaan luonnonsuojelutoimintaan oli rakkaus Suomen luontoa kohtaan harrastusteni kautta. Niin pitkään kuin muistan, olen viettänyt kesäiltoja onkivapa kädessä meren tai joen rannalla ja rämpinyt lähimetsissä sienten ja marjojen perässä kuin mikäkin Karjalan mummo. Metsien talouskäyttö on hävittänyt rakkaat sienimetsäni ja olen nähnyt Itämeren rehevöitymisen hyvin läheltä, niin kuin me kaikki paraislaiset, jotka olemme joskus kulkeneet meren rannalla.
Minusta ei silti todennäköisesti koskaan tule erakkona asuvaa omavaraista hiilijalanjäljetöntä villapaitamiestä. En tule ikinä pärjäämään ilman yksityisautoa ja harrastuksillani saattaa vastaisuudessakin olla vaikutusta ympäristöön ainakin välillisesti. Joudun varmasti ennen pitkää hyväksymään asian ja tämä ”Jaakon painini” saa jatkua.
Ehkä ennen pitkää mekin, joiden omatunto kolahtelee toisinaan lujaa tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä, opimme seisomaan valintojemme takana ilman itsesyytöksen tuomaa epätoivoa. Keskenkasvuisen elämänkokemukseni tuoma ilmainen ja kieltämättä vähän pehmoinen ohjeeni sisäisen rauhan löytämiseen, on tehdä mahdollisimman usein omasta mielestään oikeita valintoja ja ennen kaikkea kantaa vastuu omista toimistaan. Mitä kylvää, sitä niittää.
Jaakko Lento
Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksen jäsen, joka on asunut Skräbbölessä 8 vuotta.
Kommentoi