Pariisissa, kun muutat ympäri kaupunkia, et vain vaihda asuntoa ja totu sen ominaisuuksiin ja puutteisiin, vaan tavallaan menet naimisiin sen kaupunginosan kanssa, jossa asut. Mikään kaupunginosa ei ole samanlainen.
Siellä missä asun juuri nyt, aivan lähellä minua, on kirkko. Olen aina miettinyt, miten sinne pääsee, koska itse kirkko on rakennettu kahden suuren rakennuksen väliin. Jos kävelet korttelin ympäri, et näe hautausmaata tai takapihaa. Kaikki ovet ja portit ovat aina kiinni. Kirkon ainoa näkyvä puoli on sen etuosa kadulle päin. Suuren lukitun sisäänkäynnin vieressä on unohdettu ja varsin tarpeeton kulma, joka on suojattu pienellä metalliaidalla. Miksi sinne on edes rakennettu aita? Se on yksityiskohta, jota olen usein ajatellut ohimennen …
Viikot kuluvat siivillä ja olen tottunut uuteen kaupunginosaan ja sen ”tunnelmiin”. Eräänä kauniina päivänä näen kasan tavaroita unohdetussa kirkkonurkassa. Seuraavana päivänä sinne ilmestyi patja ja pari kassia. Pari päivää myöhemmin näen vanhan miehen koiran kanssa. Hän hymyilee kohteliaasti kaikille ohikulkijoille, hänen edessään on pieni, kaunis kori, johon voi laittaa kolikoita.
Viikot muuttuvat kuukausiksi ja unohdetussa nurkassa on yhtäkkiä teltta. Pari päivää myöhemmin itse teltan päälle on venytetty pressu.
Kesällä, kun keli oli kuumimmillaan, hän istui koiransa kanssa lähellä telttaa kirkon varjossa. Syksyllä, kun sataa, hän on kadun toisella puolella, jossa on pankki. Pankin katto muodostaa tarkan suorakulmion, jossa hän voi istua koiransa kanssa kastumatta. Talvella näet hänet enimmäkseen iltaisin istumassa teltassa. Keväällä hän istuu joko teltan tai pankin vieressä.
Kahden vuoden aikana olen toistanut yhden sanan: « Bonjour! » ja antanut hänelle useita ”hyvää huomenta nyökkäyksiä”. En tiedä hänen nimeään, mistä hän tulee tai miksi hän asuu tässä kirkossa. Tiedän sen, että jos en näe häntä joka päivä kun kuljen metrolla, alan ihmetellä, missä hän on. Joskus hänen telttansa on poissa ja pienillä tunneilla näen hänet nukkumassa pankin vieressä peittojensa kanssa ja koiran lämmittäessään hänen selkäänsä. Joskus hän on poissa useita päiviä ennen kuin näen hänet uudelleen. Hänestä on tullut osa kaupunginosaa.
Tänään hän näyttää väsyneeltä ja uupuneelta. Naapuritalon naiset silittävät hänen koiraansa, puhuvat miehen kanssa ja antavat hänelle ruokaa. Kerran olin todella kauhuissani, kun näin miehen makaamassa ilman telttaansa (joku oli luultavasti rikkonut sen), kirkon kulma oli tyhjä ja koirakin oli poissa! Pari päivää kului, eikä koiraa vieläkään, mutta mies oli edelleen siellä. Hieman myöhemmin koira oli jo taas hänen vierellään. Se alkoi haukkua ohikulkevaa miestä, luultavasti se oli kunnossa taas!
Kun astun ulos ovesta jalkakäytävälle, mietin, kummalle puolelle tietä mennä. Ylitänkö tien varjoiselta puolelta vai käytänkö samaa jalkakäytävää, sanotaanko aurinkoiselle puolelle? Tänään valitsen aurinkoisen puolen. Jatkan kohti metroa. Siellä hän istuu koiransa kanssa, pankin vieressä, koska tänään ei ole niin kuuma. Kaikki on niin kuin pitääkin kotipiirissäni!
Sandy Bee
Vapaan taiteen pioneeri ja tatuoija, Paris-Pargas
Käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi