Nuorempikin koululainen tapitti sinnikkäästi puoli yhdeksän uutisia ykkösellä, mahdollisesti myös Urheiluruutua jos siellä oli luvassa jotain todella mielenkiintoista (kuten yleensä oli). Nukkumaanmenoaikaa piti väkisinkin venyttää mahdollisimman pitkälle.
Tällä hetkellä tällainen ei oikeastaan enää tunnu ajankohtaiselta, ainakaan omalta osaltani. Tätä nykyä omassa tv-käyttäytmisessäni taitaa olla kaksi kiintopistettä: Buu-klubben iltakuudelta ja tiistainen yhteislaulusessio Skansenilta kello 21. Kaikki muu jää joko näkemättä tai katsotaan myöhemmin on demandina – jos satun muistamaan.
Ainoan varsinaisen poikkeuksen tekevät suorat urheilulähetykset ja tiettyjen suurtapahtumien suorat lähetykset. Lähes kaikki sarjat ja leffat katson nykyään muita reittejä. Valinnanvapaus on hienoa. Toisaalta tuntuu välillä siltä, että pitäisi katsoa myös muutama ”huonompi” elokuva tai jokin muu ohjelma jota ei suunnitellut katsovansa. Tänä päivänä keskittymiskyky tuntuu riittävän korkeintaan kolmen minuutin Youtube-klippiin, josta toki kelataan ensimmäinen minuutti pikana jotta päästään asian ytimeen.
Useat tv-sarjat (pitäisikö niistä edes käyttää tätä nimeä enää?) tuotetaan tänä päivänä yksinomaan HBO:n ja Netflixin tapaisten palveluiden näytettäväksi, eikä niitä itse asiassa koskaan edes nähdä lineaarisina tv-lähetyksinä.
Tuntui vaan jotenkin maanläheisemmältä kun mökillä ei ollut televisiota, tai korkeintaan seillä näkyi kaksi tai kolme kanavaa. jos halusi katsoa jotakin, piti tyytyä tarjolla olevaan ohjelmistoon. Vaihtoehtoja ei ollut.
Lastenohjelmia ei kovin usein näkynyt, eli jos halusi viikottaisen piirrettyjen annoksensa piti tietää tarkalleen mihin aikaan Pätkis näkyi televisiosta. Jos lähetys meni ohi, se olikin sitten siinä. Ainakin meillä VHS-nauhuri teki vasta tuloaan eikä jaksoja voinut hakea netistä.
Jos ison maailman uutisvirrassa tapahtui jotain mullistavaa, oli tyytyminen piirrettyjen sijaan korvaavaan ohjelmistoon. Kuten vaikkapa 10. marraskuuta 1982, päivänä jolloin Brežnev kuoli.
