Lapseni pyysivät, että lukisimme kiltin kirjan välillä, kun olimme selvinneet hirviöistä, velhoista ja vanhoista vihaisista jumalista. He valitsivat jälleen Tove Janssonin Taikurin hatun, vaikka olemme lukeneet sen tuhansia kertoja. Se on silti ihana. Siellä meidän ominaisuutemme ovat henkilöityinä. Tänään jäin miettimään pientä Nipsua. Nipsu ei kirjassa pysty valitsemaan korkkityynyn ja mystisen talvitalismaanin väliltä, koska ”hänen sydämessään oli kova taistelu, sillä hän rakasti omaisuuttaan aivan liian paljon”.
Yritän välillä vähentää tavaraa kotona. En tiedä miten kaikki on minulle kertynyt, enkä myöskään kykene hankkiutumaan eroon mistään. En, vaikka olen lukenut Fengshui- ja Konmari-kirjat monta kertaa. Myös minun sydämeni rakastaa tavaraa.
On hyvä haastaa Nipsu-sydäntään välillä, sillä tavarathan ovat vain tavaroita.
Kiinalaisissa kodeissa ei ollut ylimääräistä tavaraa 20 vuotta sitten. Siellä oltiin juuri siirtymässä köyhyydestä keskiluokkaan ja mihinkään ei yksinkertaisesti ollut varaa. Nuoret saattoivat kyllä ostaa merkkilompakon, johon meni puolet kuukauden palkasta. Hankittiin mieluummin kallis asia joka antaa iloa, kestää pitkään ja josta on ylpeä, kuin sellaista mitä ei edes muista omistavansa.
Välillä tavarasta pääsi myös eroon – ennen kuin ehti oppia miten ei vahingossa kuulu antaa pois sellaista, mistä ei oikeasti ollut ajatellut luopua. Opin tämän kunnolla, kun lainasin varalenkkareitani vietnamilaiselle seinänaapurilleni. Minulla oli kaksi paria mukana, ja sanoin hajamielisesti hänelle että minun lenkkareitani voi lainata – hänhän oli menossa lenkille sandaaleissaan. Hän puhdisti vanhoja kenkiäni kunnes ne olivat aivan valkoiset ja uudennäköiset. Hän käytti niitä joka päivä. Hän todella arvosti ja piti hyvää huolta tossuistani. Oli kyllä epäselvää, kävikö hän koskaan lenkillä. Minä en ymmärtänyt tätä yhtään, ja olin aika vihainen siitä etten ikinä saanut kenkiäni takaisin. Muutama vuosi myöhemmin mietin omaa tyhmyyttäni. Sanomalla niin kuin sanoin, olin antanut kenkäni hänelle elegantilla tavalla. Minulla on yhä kotona paljon tavaraa jotka olen ”lainannut”, eikä niitä ole tarkoitus antaa takaisin. Sen lisäksi minulla on paljon lahjoja (joista on nyt vaikeaa päästä eroon). Käsilaukku, koruja, kirjoja, koristeita, kiinalaista viinaa (sitä on jotenkin paljon, se ei ikinä lopu).
Kiinalaiset arvostavat lahjoja. Matkustavat kiinalaiset shoppailevat mielellään, ja mieluiten lahjoja. Ryhmässä työmatkoja tekevät kiinalaiset ottavat mukaan ainakin yhden matkalaukun tuliaisia varten. Matkalaukun tulee olla täynnä ennen kotiin matkustamista. Ostettavan lahjan pitäisi olla uniikki, löytö (eli halvempi kuin muualla) ja helppo kuljettaa. Kiinalaiset ostavat swarowsky-kristalleja Itävallasta ja meripihkaa Puolasta. Sitten he antavat näitä lahjoja kaikille ympärillään. Antamisen ilo on aitoa.
Anteliaisuus on hyve Kiinassa. Aikoinaan oli vaikeaa matkustaa maaseudulle, koska kun tutustui paikallisiin, he saattoivat käyttää suuren osan perheen rahoista tarjotakseen sinulle päivällistä. Ulkomaalaiset eivät aina kunnioittaneet tätä, vaan matkustivat ympäriinsä repun kanssa ja söivät paikallisten kustannuksella ja tunsivat itsensä tärkeiksi. Tästä ulkomaalaisten tavasta en pitänyt. Ajan myötä oppi, miten oli mahdollista kieltäytyä niin, ettei kukaan menettänyt kasvojaan ja oli helpompaa navigoida tiedostaen oikeat toimintatavat. Jos tuli oikein taitavaksi, pystyi tarjota päivällisen itse, mutta se oli vaikeaa ja vaati jo paljon kieli- ja kulttuurituntemusta. Laskun jakamista ei tunneta Kiinassa – vain pihit ulkomaalaiset puuhailevat sellaista. Päivällinen ylipäätään on ihan oma maailmansa ja kulttuurinsa Kiinassa. Päivällisen kanssa ei saa olla pihi. Yhdessä seurusteleminen oli paras tapa käyttää rahaa. Sitten syötiin taas riisiä ja vihanneksia monta viikkoa.
Me elämme Nipsun tyylisessä yhteiskunnassa. Lopulta kuitenkin hauskat hetket ystävien kanssa ovat se suurin rikkaus. Pitäisi ehkä olla enemmän kuin Nuuskamuikkunen – mukanaan pelkkä hattu, huuliharppu ja teltta. Kirjoja voi kuitenkin mielestäni keräillä. Nyt Taikurin hattu on taas luettu läpi. Mitäköhän meidän pitäisi lukea seuraavaksi.
Alice Björklöf
Saaristolainen ja pankinjohtaja
Käännös: Linn Turkki
Kommentoi