Olen aina pitänyt klassisten autojen ulkonäöstä. Vaikka olin aika erilainen kuin isäni muuten, kiinnostuin hänen tavoin vanhoista Fiat-autoista. Isäni omisti ja kunnosti muun muassa Fiat 1100:n eli Neckar Europan 1960-luvulta. Se oli kauniisti kaksisävyinen – harmaa ja valkoinen – ja siinä oli valkosivuiset renkaat ja kattoluukku. Vanhempani kävivät perinteisellä kiertueella Itä-Suomessa katsomassa muun muassa Kuopiota ja Lappeenrantaa, ja siitä matkasta vietin aika paljon aikaa takapenkin lattialla. Lattiassa oli jostain syystä pieni reikä jossa oli kumitulppa. Tulpan saattoi irrottaa ja katsoa ohikiitävää tietä reiän läpi.
Itse hankin kuorma-autokortin, koska siitä saattaisi olla hyötyä. Heti kun minulla oli ajokortti taskussa, ostin Fiat 600:n vuodelta 1971. Se oli tummanvihreä ja kuului poliisipäällikön tyttärelle. Mikään autossa ei ollut modernia tai järkevää – mutta se oli pieni, kuten minä, ja monella tapaa käytännöllinen. Koulupihalla ei tarvinnut kilpailla parkkipaikoista vaan sai pysäköidä polkupyörien sekaan koripallotelineen alle. Parhaan ystäväni Fiat 850 oli usein jos valmiiksi siellä. Kerran miespuoliset ystäväni nostivat (!) autoni kahden puun väliin, minkä huomasin nuorisokokouksen päätyttyä. Olin lievästi ärtynyt.
Se, että jäin jumiin, oli kuitenkin oma syyni, kun keksin ajaa auton Pietarsaaren edustalla sijaitsevalle Fäbodan hiekkarannalle. Juuri kun tajusin, kuinka typerä ajatus oli, pieni vihreä papuni jäi kiinni hiekkaan. Oli myöhä ja aurinko laski, mutta onneksi apuun saapui koiraansa iltamyöhään ulkoiluttava pariskunta. Jättimäinen tanskandoggi ”auttoi” työntämään auton vapaaksi, käpälät katolla. Kynsien jäljet ovat edelleen näkyvissä.
Lämmitys 600:ssa ei ehkä ollut kaikkein paras, mutta koska auto oli kompakti, pääsi sivuikkunasta käsin raaputtamaan tuulilasia ajaessa. Suurin osa ajasta tuulilasin jäätyminen ei ollut ongelma, koska auto ei lähtenyt ollenkaan käyntiin, jos pakkasta oli enemmän kuin 15 astetta. Silloin suojelin ympäristöä, ja pyöräilin kouluun, tai pyysin kyytiä isältäni, joka oli siihen mennessä ajoi jollain ihan muulla kuin Fiat 1100:lla.
Fiat 600:ssa ei ole vain pieni moottori, myös polttoainesäiliö on pieni. Ensimmäisen kerran kun tankkasin autoni oston jälkeen, minun oli pakko kysyä myyjältä mistä Fiatin bensakorkki mahtaa löytyä (konepellin alta) ja sen jälkeen syötin 100 markan setelin automaattiin. Siihen aikaan sillä sai aika paljon polttoainetta, ja paniikissa katsoin, kun tankki alkoi täyttyä yli äyräiden. Kun neste oli tulossa reunan yli, kiskoin letkun tankista, ojensin tankkauspistoolin vieressäni vuoroaan odottavalle miehelle ja kysyin: haluatko?
Liikenneturvallisuuden kannalta autoni oli hieman kyseenalainen. Vihreällä pavullani oli kylläkin jälkikäteen asennetut turvavyöt, mutta etuistuimissa ei ollut lukitusta. Mietin usein, mitä tapahtuisi, jos joutuisin nokkakolariin. Oletettavasti etuosan bensatankki syttyisi tuleen ja lentäisin tuulilasista liekkien läpi kuin elävä kanuunankuula markkinoilla. Se on kyllä ainoa tapa, jolla minun Fiatista saisi tulisen italialaisen.
Tuuli Meriläinen
Pietarsaaresta kotoisin oleva biologi ja toimittaja
Kommentoi