Eräänä harmaana helmikuisena torstaina olen vaihtanut tavanomaisen työpaikkani Paraisten keskustan Rantatiellä pieneen ullakkohuoneeseen Nauvon Sommarössä. Täällä kasvoi kahdeksan Boslättin lasta Julia, Vivi, Nanny, William, Arthur, Elly, Selim ja Junia 1900-luvun alussa. Arthur oli isoisäni, ja merimiesten tapaan hänen käsivartensa olivat täynnä merimiehiin liitettyjä kuvioita, kuten ankkureita, naisia ja kaloja. Ne olivat tatuointeja, joita hän oli ottanut pitkillä matkoillaan. Hän oli hiljainen mies, joka ei tehnyt itsestään numeroa, mutta kun hän avasi suunsa, kaikki kuuntelivat. Muistan erityisesti yhden kesän Boslättissä kun me kaikki serkukset soudimme Sommarösundissa, ja sitten kuului terävä huuto: Airot alas, soudat kuin kaupunkilainen. Siitä lähtien olen soutanut niin, että airot käytännössä hipaisevat veden pintaa jokaisella vedolla.
Kun katselen ulos ullakkohuoneeni ikkunasta, näen kuinka nuoren sukupolven serkukset yrittävät urheasti saada jäähän reikää – suurkalastajilla on jotain meneillään, ja huomaan että vanhat perinteet jatkuvat. Boslättissä ei juuri ollut mitään, mikä menisi kalastamisen edelle. Heti kun oli ajettu sillan yli Dalkarbyn puolelta Sommaröön, laskettiin verkot veteen.
Vuosien mittaan minusta tuli aika taitava valitsemaan oikeat verkot ulkorakennuksessa, jonka seinällä roikkui lukemattomia vanhoja kalaverkkoja, ja jos isoisäni pyysi ahvenverkkoa, sen hän myös sai. Verkkojen soutaminen säällä kuin säällä on ihan oma lukunsa. Kun olin edistynyt soutajana tarpeeksi, sain käyttää pientä perämoottoria kun mentiin laskemaan verkkoja, ja silloin oli syytä pitää kieli keskellä suuta. Isoisä ei ollut vain kerran tai kahdesti lähellä pulahtaa veteen, kun äkkikäynnistin perämoottorin – tiedättehän sellaisen vanhan suosikin, jossa ei ollut vapaavaihdetta ja joka ampaisi veneen liikkeelle heti kun sen käynnisti. Se käynnistyi toisella nykäyksellä, jos se oli kylmä ja ensimmäisellä, jos se oli lämmin. Siitä rakkineesta puuttui myös peruutusvaihde, joten vene piti aina kääntää laiturista lähtiessä.
Mutta kalaonnessa ei ollut mitään vikaa. Elin lapsuuteni kesät savustetuilla kampeloilla ja ahvenilla, ja voin yhä melkein syödä savustetun ahvenen silmät kiinni saamatta yhtäkään ruotoa kurkkuuni. Tämän taidon olen yrittänyt siirtää lapsillenikin, mutta kalaonni on ollut niin huono, etteivät he muista missä kalojen ruotorivit ovat. Vai voisiko olla niin että kalaonni on huono, koska verkot useimmiten ovat maissa? Kalastaminen ei ole laiskojen hommaa.
Iltaisin oli hauskaa, kun pistimme vedon vetämään seuraavan päivän kalansaaliista samalla kun pelattiin Marjapussia, ja isosetä Selim otti esiin haitarin ja soitti ihanaa musiikkia, joka kuului yli koko Sommarösundin. Me lapsenlapset saimme iltaisin kuulla kiehtovia kertomuksia menneiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme olivat menossa tanssimaan Kirkonkylään ja heidän oli pakko uida salmen yli ja juhlavaatteet vietiin yli tynnyrissä. Talossa oli vain yksi soutuvene, eivätkä nuoret saaneet koskea siihen. Toinen tarina, jonka kuulimme usein oli, miten Boslättissä kerättiin järviruokoa patjojen ja tyynyjen täytteeksi. Sääli, ettei sitä tuolloin tajunnut kirjoittaa kaikkia näitä tarinoita muistiin, sillä ne valitettavasti haalistuvat vuosien saatossa.
Nykyään sommaröläisillä riiustajilla on helpompaa, sillä sekä Sommarön ja Dalkarbyn että Sommarön ja Kirjaisten välillä on sillat. Ehkäpä jollakulla rohkealla naisella on suunnitteilla kosia jotakuta juuri tänään, karkauspäivänä?
Malin Johansson
Toimittaja, PK
Käännös: Sari Sarelius
Kommentoi