En tiedä, oletteko lukeneet Daniel Kahnemanin kirjan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Se käsittelee rationaalisuutta. Selviytyäkseen kaikista tuhansista, päivittäin tehtävistä pienistä päätöksistä, aivot rakentavat nopeasti malleja. Tällöin on tärkeää, että ihminen itse huomaa milloin hän toimii automaattiohjauksella ja milloin hänen pitäisi sen sijaan ajatella. Ajattelen, että samasta syystä niin mielellämme kategorisoimme ihmisiä.
Jaamme ihmisiä mielellämme kategorioihin voidaksemme yksinkertaistaa monimutkaista todellisuutta. Tämä on aina kiehtonut. Antiikin filosofit jaottelivat ihmisiä esimerkiksi flegmaattisiin tai koleerikoihin neljän eri ruumiinnesteen perusteella. Nykyään jaamme ihmiset punaisiin, vihreisiin, keltaisiin tai sinisiin, eikä meidän tarvitse edes opetella vaikeita sanoja. Sitten on kaikenlaisia horoskooppeja. Jos olet syntynyt lohikäärmeen vuonna, olet todellinen johtaja. Toista se on minulla, joka olen syntynyt vuohen vuonna, jossa ei oikein ole mitään hyvää. Jos sattuu olemaan myös härkä, on itsepäinen kuin muuli ja monella tavalla hankala ihminen. Ihmiselle lankeaa persoonallisuuden ominaisuuksia myös sen mukaan, mikä on hänen paikkansa sisarusparvessa, tai mikä vielä kiinnostavampaa, hänen hiusvärinsä mukaan.
Eniten minua kuitenkin häiritsee se, että minuun liitetään joitakin ominaisuuksia siksi, että olen nainen. Tästä huolimatta huomaan syyllistyväni itse samanlaiseen sekä naisten että miesten luokitteluun – kaikki tietävät, että ”miehet”! on kommenttina täysin riittävä, kun joku ei löydä jotakin.
Vartuin melko tietämättömänä siitä, että minulla olisi jotenkin huonommat edellytykset sukupuoleni takia. Kotona ei saanut vapautusta puiden hakkaamisesta tai auton renkaiden vaihtamisesta siksi, että oli tyttö. Vastaavasti ei ollut mitään rajoituksia sille, mihin tytön ajateltiin pystyvän. Vähitellen tuttavapiiri laajeni, ja joidenkin ei selvästikään ollut tarvinnut hakata polttopuita, eikä maailma ollut tasa-arvoinen.
Kun asuin Kiinassa, ärsyynnyin naisväestöstä kollektiivisesti. Kiinalaisessa ystäväpiirissäni oli mies, joka työskenteli Shanghaissa arkkitehtinä. Hänen tyttöystävänsä ei tehnyt mitään (siis minun mielestäni järkevää, ainakaan hän ei käynyt töissä). Hän keskittyi ulkonäköönsä ja katseli televisiota. Ystäväni oli aivan lyöty, hänellä ei ollut mitään yhteistä puhuttavaa tyttöystävän kanssa. Hän ei voinut myöskään jättää naista, sillä tämä olisi hypännyt 12. kerroksesta. Se ei ollut mikään tyhjä uhkaus, sillä monet naiset hyppäävät joka vuosi. Hän taisteli taloudellisen turvallisuutensa puolesta ja mies sai syyttää itseään, koska oli aikanaan valinnut seurustella naisen kanssa, minä ajattelin.
Ja kiinalaiset naiset saivat syyttää itseään, jos yhteiskunta ei ollut tasa-arvoinen niin kauan kuin he vain keskittyivät löytämään itselleen rikkaan miehen. Tasa-arvoa ei kai voi vaatia samaan aikaan, jos ei itse osallistu yhteiskunnan rakentamiseen, oli minun kategorisoiva perusteluni.
Olen sittemmin viisastunut ja tajunnut että jokainen tekee parhaansa oppimillaan taidoilla, persoonallisuudellaan ja kulttuurillaan (korostan opittua). Sitä suurempi oli kunnioitukseni tapaamiani menestyneitä naisia kohtaan, sillä heillä ei ainoastaan ollut lasikattoja rikottavanaan, vaan heillä oli ensin 10 metriä betonia ja sen jälkeen ehkä vähän lasia. Mutta he olivatkin uskomattoman vahvoja, motivoituneita ja älykkäitä.
Kategorisointi voi olla viihdyttävää ja se voi helpottaa aivoparkojamme miljoonien eri vaikutelmien käsittelyssä päivittäin. Mutta tärkeiden päätösten perusteluiksi, vaikkapa työntekijän palkkaamisessa siitä ei ole. Silloin on hyvä ajatella hitaasti. Ja äitien ja isien on syytä miettiä erityisen hitaasti ja paljon sitä, millaisia roolimalleja he ovat omille pienille prinsseilleen ja prinsessoilleen.
Alice Björklöf
Saaristolainen ja pankinjohtaja
Käännös: Sari Sarelius
Kommentoi