Voi julma kohtalo. Jos olisin sellainen henkilö, joka herää herätyskelloon, voisin paiskata sen seinään. Kello näyttää 05.55. Ulkona on purevan kylmä, mittari näyttää miinus 12 astetta. Peiton alla on lämmintä ja mukavaa ja se houkuttelee uskomattomasti lepäämään vielä hetken. Mutta ylös on noustava.
Vaatteet ja tossut ovat valmiina ja odottavat ja nyt on vain laitettava vauhtia kaikkeen. Älä ajattele, vetoavat aivot. Vaan tee. Koira murisee mäyräkoiran lailla, koska sehän hän on. Tänään ei kuitenkaan sada, joten ehkä se vaivautuu mukaan. Katsoo minuun hieman vihaisena – niine mäyräkoiran silmineen, jotka päättäväisinä toitottavat, että se tekee juuri niin kuin se haluaa. Ei niin kuin minä sanon, että sen pitää tehdä.
Olen kohta maalissa, olen juossut vuoden ympäri. Mutta tottakai otamme vielä yhden kierroksen?
Ulos etuovesta, otsalamppu päällä. Olet hullu – ehdin ajattelemaan. Ulkona on pilkkopimeää, kylmyys iskee vastaan. Näkyvyyttä on tuskin metriäkään. Lunta tuli ja meni ja pimein joulukuu syleilee totaalisesti. Metsää joka puolella, ei katuvalaistusta. Jaa jaa.
Askel kerrallaan. Jalka toisensa eteen. Keho on raskas. Jalat myös. Ehtii ajattelemaan kaikkia maailman negatiivisia ajatuksia ja kiroaa sen seitsemäätoista haastetta, joista toitotit kaikille ja joihin lupasit antautua. Juosta joka päivä vuoden ajan. Juoksuputkeksi sitä varmaan kutsutaan. Just joo. Se tuntui hienolta asialta kauniiden elokuun kasteisissa auringonnousuissa metsänpolkujen yllä. Kuka arvasi, että täytät tasavuosia ja koet ikäkriisin? Ja kuka antoi kilpailuvietin, joka ei anna periksi? Ei muuta kuin puret hammasta ja menet eteenpäin. Askel kerrallaan.
Isolla tiellä sammutan otsalampun. Silmät ovat tottuneet pimeyteen ja ääriviivatkin erottuvat jo. On täysin hiljaista – hiljaisuutta, jonka vain joulukuinen luonto voi tarjota. Keho löytää rytmin. Lämpö nousee, ja jonkin ajan kuluttua lentävät kaikki negatiiviset asiat pois vauhdin myötä. Katson kohti taivasta. Näen tähdenlennon. Ymmärrän, kuinka pieni osanen olen maailmankaikkeudessa ja tunnen itseni kiitolliseksi kaikesta olevasta. Että keho kestää. Että jalat kantavat. Että muu perhe ja suku makaa lämpimien peittojen alla turvassa omassa talossa ja kotona. Että uskollinen, vaikkakin hieman itsepäinen, koirani juoksee vieressäni. Että työt odottavat. Että kalenteriin on merkitty kävelytreffit kaverin kanssa. Että voi ottaa askeleen kerrallaan.
Lasken kilometrini. Tervehdin samat autot joka aamu, mietin normaaliin tapaani, ketkähän niitä ajavat ja minne he ovat matkalla. Pysähdyn postilaatikolle. Venyttelen, käyn suihkussa, hengitän ulos. Huulillani on iso hymy!
Oi sinä ihana kohtalo! Että juoksu on parasta mitä on. Että ryhtyminen juoksuputkihaasteeseen on fantastisinta, mitä voit tehdä! Riippumatta siitä johtuuko se ikäkriisistä tai muuten vaan heikosta impulssikontrollista. Kyse on vain yhdestä askeleesta. Toisensa jälkeen. Tänään on päivä 340. Heinäkuun heikot tuulet, aamuaurinko ja tuoksut. Olen kohta maalissa, olen juossut vuoden ympäri.
Mutta tottakai otamme vielä yhden kierroksen? Olisiko paras odottaa joulukuun pimeyteen, ennen kuin vastaan tähän kysymykseen? Tai kunnes kello näyttää huomenna aamulla taas 05.55?
Oletko mukana?
Lotta Dammert
Vararehtori, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä Lukulaukku-aktivisti
käännös Timo Järvenpää
Kommentoi