Tänään Dracula saa ensi-iltansa Turun ruotsalaisessa teatterissa; kotiteatterissani. Tänä esitysvuonna olen poissa töistä, mutta olen silti hyvin tietoinen ensi-illan päivämäärästä, ja elokuun alusta lähtien olen mielessäni seurannut kollegoideni tekemisiä. Työrytmi on tuttu, ja tiedän, milloin työ on hauskinta, raskainta ja epävarminta. Tiedän, milloin kriisi tulee. Se tulee aina, mutta se voi tulla hieman eri muodoissa. Joskus se on hyvin henkilökohtainen. Joskus se on kollektiivinen. Joskus, mutta onneksi ei kovin usein, kriisi on päällä alusta loppuun. Mutta miltä prosessi on näyttänytkin, on vihdoin ensiesityksen aika. Yleisö täyttää salin ja taiteilijoilla on perhosia vatsassa. Pöly pyörii levottomasti valokeilassa. Ihmiset kiirehtivät samppanjalasien ja ensi-iltalahjojen kanssa. Kaikki on selvää! ”Tule sisälle, rohkeasti ja omasta tahdostasi!” sanoo kreivi Dracula kutsuessaan linnaansa.
Omasta tahdosta puheen ollen. Muutama viikko sitten matkustin Edinburghiin. Vierailin maailman suurimmalla esittävän taiteen festivaaleilla, Edinburgh Fringe -festivaalilla. Kuuden päivän aikana näin 25 esitystä, joista yksikään ei muistuttanut toista. 25 saattaa kuulostaa suurelta määrältä, mutta valittavana oli 3171 esitystä, ja halusin ottaa ajastani kaiken irti. Festivaali järjestetään vuosittain ja kestää noin kuukauden. Tänä vuonna se järjestettiin 75. kerran, joten se on todellakin vakiintunut konsepti.
Oli kuitenkin muutamia asioita, joihin reagoin Edinburghissa vietetyn viikon aikana. Ensinnäkin: KAIKKI kävivät teatterissa. Se oli ainakin minun kokemukseni. Koska jokaisessa bussissa, joka pysäkillä, jokaisessa jonossa, jalkakäytävässä tai ruokapöydässä, keskustelut olivat vain siitä MITÄ olet nähnyt, MITÄ haluat nähdä ja MITEN sinun pitäisi järjestää elämäsi, jotta voit nähdä niin paljon teatteria kuin mahdollista. Toiseksi: Jokainen esitys tuntui juhlalta! Ja kun juhlat olivat ohi, taputettiin lyhyesti, ja sitten yleisö JUOKSI ulos salista päästäkseen seuraavaan teatterijuhlaan. Tädit, sedät, lapset, teini-ikäiset pojat, jätekuljettajat, autokauppiaat, opiskelijat, äidit. Kaikki olisivat käyneet jokaisessa esityksessä, jos se olisi ollut mahdollista.
Yleisössä suurin ikäryhmä oli nuoret aikuiset. Se on se ikäryhmä, jota meidän täällä Suomessa on mielestäni vaikein houkutella teatteriin. Kolmanneksi: Kukaan ei halunnut pitää taukoa. 25:stä esityksestä YKSI esitys oli tauolla, eikä kukaan kävellyt ulos. Mutta me kaikki istuimme ja odotimme malttamattomina jatkoa. Kukaan ei ajatellut sherryä tai bebe-leivoksia. Jos halusit syödä tai juoda, se oli mahdollista näytelmän aikana. Ruoka syötiin seisten, suuntana seuraava esitys. En ole koskaan nähnyt tällaista sitoutumista esittävään taiteeseen kotimaassani. Ihmiset menivät teatteriin ensisijaisesti näytelmän vuoksi, ei väliajan vuoksi. Edinburghissa ihmiset ovat selvästi teatterinälkäisiä. Siellä pääset salonkiin omasta tahdostasi. Sinä jopa juokset. Kippis! Naura ääneen ja taputa. Tanssi ja osallistu vapaasti. Siellä taide on todellinen ravinto. Ja jaettu kokemus on elämän suola. Nauru sammuttaa janon, kyyneleet rauhoittavat huolet. Kaikki tämä teki minut kylläiseksi ja onnelliseksi. Astu sisään salonkiin, paras yleisö, ja tule kylläiseksi.
Daniela Franzell
Näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija
Kommentoi