Välillä elämä yllättää uskomattomalla tavalla. Yleensäkään ei tarvitse suunnitella niin paljon, elämä vie eteenpäin. Oltuani vuoden VNF:n (Västra Nyland folkhögskola) muotiosastolla päätin lähteä jatkamaan muodin opintoja Pariisissa. Koulun opettajalla oli ystävä, jolla sattui olemaan vapaa huone vuokrattavana juuri sillä hetkellä. Lähdin ja sain uuden ystävän, “kämppiksen”, joka oli hieman vanhempi nainen, joka otti minut siipiensä alle, näytti minulle kaupunkia ja kuinka siellä asutaan. Vietimme päiviä keskustelemalla kaikesta taivaan ja maan väliltä, vaihtaen kokemuksia, muistoja, tarinoita. Ymmärsin, että Pariisi on niin monipuolinen ja suuri kaupunki, etten voinut löytää kaikkea kahden vuoden aikana. Halusin nähdä enemmän, löytää enemmän, tavata enemmän ihmisiä. Naiivina paraislaisena minun piti oppia kantapään kautta, eksyä ja löytää tieni takaisin itseeni. Sen sijaan, että olisin luovuttanut tai tullut heikommaksi, minusta tuli itsevarma, kypsempi. Seurasin omaa polkuani. Tavoitteeni oli sulautua joukkoon, puhua sujuvaa ranskaa ja tulla ymmärretyksi. Ranskan kieli on niin monipuolinen, että opin uusia sanoja selittääkseni tarkasti, mitä olen kokenut ja nähnyt ympärilläni! Ranskani oli aluksi hieman rouheaa, ja se, minkä piti olla muotikurssi, olikin tekstiilikurssi.Taidetunnit saivat minut jäämään. Maalasin opettajien rohkaisemana virtaavia, itkeviä kukkia, jotka kuvasivat ymmärtämättömyyden, yksinäisyyden ja koti-ikäväni tunteita.
Päätin jatkaa taiteen parissa. Ystävän kanssa vuokrasimme studion taidekollektiivilta. Maalasin, piirsin, valokuvasin, ompelin, virkkasin, neuloin, tein performanssia, graffitia, videota, keramiikkaa, laulua. Kokeilin kaikkea, mikä valahti mieleeni, tai mitä joku ehdotti minun tutkivan. Päiväni koostuivat luovuudesta, ainoa asia mielessäni oli studio, jossa sain kokeilla useita asioita. Työskentelin useissa projekteissa samaan aikaan, enkä koskaan ole ollut niin luova kuin pandemian aikana!
Sitten tapasin tulevan kumppanini, hän antoi minulle uuden näkökulman elämään, opetti minua olemaan spontaanimpi ja avoimempi. Hän osoitti minulle kuinka piirtää ihmisen iholle, tatuoida. Suhteemme alkoi, kun toteutimme seinämaalauksia yhdessä toimistossa. Meistä tuli parhaita ystäviä, työystäviä, elämänkumppaneita. Olemme molemmat hyvin itsepäisiä ja meillä on vahva tahto. Jokainen päivä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta nauramme paljon ja konfliktit päätyvät yleensä nauruun. Kun halaan häntä, pääni sopii täydellisesti kaulan ja pään muodostamaan käyrään. Se on kuin turvallinen satama, josta ei halua lähteä …
Pariisissa on erilaisia vaiheita: “La vie en rose” -vaihe kestää noin kaksi vuotta. Kaikki on niin hienoa ja mukavaa. Kahden vuoden kuluttua heräät ja näet kaiken pahan ja kauhun; nälkä, epäoikeudenmukaisuus. Jos et ole syntynyt täällä, sinulle kerrotaan aina, että sinulla on aksentti, ihmiset yrittävät selvittää, mistä olet kotoisin. Sinua kyseenalaistaan jatkuvasti, melkein kiusataan ranskalaisten kiihkeän uteliaisuuden vuoksi. Useimmat ihmiset päättävät lähteä kaupungista tässä vaiheessa. Pariisi käy ihmisten mielenterveydelle, joko taistelet tai annat periksi. Miksi siis jäädä, jos pariisilainen elämä on niin vaikeaa? Olen innostunut joka päivä, opin jotain uutta joka päivä, olen vapaa ja voin kokeilla siipiäni omalla tavallani. Arkkitehtuuri, ruoka, museot, kahvilat ja elämäntyyli sopivat minulle. Täältä löydän erityisen energian, joka vie minua eteenpäin. On niin monia erilaisia elämäntapoja, ja Pariisi antaa minulle mahdollisuuden tutkia itselleni parhaiten sopiva tapa. Elämäni suuria kohokohtia ovat olleet laulu, muoti, taide, ja nyt tatuointi. Mitä elämä tuo seuraavaksi?
Sandra Wallin / Sandy Bee
Taiteilija
Suomenkielinen käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi