Kun olin pieni, asuimme Atussa Paraisten osuuskaupan yläkerrassa. Meitä oli äiti, isä ja minä. Joskus kävi niin, että veljeni tuli käymään, hän oli jo (melkein) aikuinen ja opiskeli ÅA:ssa. Hän antoi minulle kerran kuulakärkikynän. Se oli kirkkaan vaaleanpunainen, ja muste paakkuuntui ja tahriutui sormiin, vaatteisiin ja keittiön pöydällä olevaan vahattuun liinaan. Veljeni opetti minulle kappaleita, joita äidillä ei ollut vahakirjassaan ja joita ei saanut kuulla radiosta. Ne menivät esimerkiksi näin: ”En kort, en lång, en pyramid, en stång, hej, dingelidång”… ja ”Till Stockholm for Heppeneppetepp, till Stockholm for jag…….till Stockholm for Amaaaaaaaalia, som bad oss supa bra, till Stockholm for alla raska gossar som i laget där va’…”. Ne olivat mielestäni hauskoja kappaleita. Ei äidin mielestä.
Äiti ei myöskään pitänyt siitä, kun sama veli otti saksofoninsa esiin ja täräytti jonkun nasevan jazzkappaleen olohuoneessa. Hän oli todella vihainen. Henkilökohtaisesti ajattelin, että oli vähän hassua, kun häntä moitittiin, ei minua, kerrankin. En tiedä pidinkö musiikista niin paljon. Jazz ei ole myöskään koskaan myöhemmin kiehtonut minua erityisesti. Mutta musiikki. En voisi kuvitella elämää ilman musiikkia!
Juuri palattuani Logomosta Eva Dahlgrenin konsertista tunnen sen selvästi. Kun musiikki syleilee niin, että unohtaa kaiken muun, antaa sävelten, sanoitusten ja tunnelman liikuttaa ja koskettaa, kun vastaanottaa ja täyttyy äänistä, harmonioista, karjunnasta, rummuista ja bassosta, huudoista ja vinkuvista kitaroista, laulusta joka tuntuu vatsanpohjassa ja menee tietoisuuteen ja muistiin … Kuvittele, että voisi laulaa noin, kirjoittaa tuollaisia tekstejä, olla noin karismaattinen! Halusin laulaa mukana, nousta ylös ja heiluttaa käsiäni, hyppiä ja tanssia, headbangata ja hikoilla. Valitettavasti tuossa konsertissa sitä ei voinut tehdä, kaikki istuivat kauniisti tuoleilla, jotkut taputtivat enemmän tai vähemmän tahdissa, mutta suurin osa oli liikkumattomia. Ehkä se kuului asiaan, enkä minä ole se, joka alkaa ”nolata itseäni” ja käyttäytyä eri tavalla, olen kuitenkin jo nelinkertainen isoäiti, enkä kapinallinen. Mutta halusin olla.
Live-konserteissa käy usein niin, että haukon henkeä ja minun tekee mieli itkeä jo ensimmäisistä tahdeista ja sävelistä. Sama tapahtuu kirkossa, kun joskus löydän itseni siellä. Mistä se johtuu? Kun harjoittelemme revyitä ja näytelmiä, yksi parhaista hetkistä on, kun soittoryhmä astuu kuvaan ja musiikki täyttää aukot. Vapisen ilosta. Matkalla Ruisrockiin tai muille festivaaleille tulen iloiseksi ja levottomaksi jo kuullessani kaukaa soundcheckin.
Kotona meillä on paljon LP- ja CD-levyjä, koska hän, jonka kanssa asun, on oravan ja romukauppiaan hybridi. Kuuntelen niitä muutenkin harvoin, yleensä kuuntelen kuulokkeilla Spotifyn soittolistoja kirjoittaessani, joko eristäytyäkseni ulkomaailmasta tai päästäkseni niin sanotusti oikeaan tunnelmaan. On vähän noloa, kun laulaa mukana sydämen kyllyydestä ja perhe tuijottaa ja hymyilee. Se ei yleensä kuulosta niin hyvältä kuin kuvittelee.
Kaikki lapseni ovat musikaalisia, se saa minut ylpeäksi ja onnelliseksi! Minulla on monia musiikkia soittavia ystäviä, olen itse laulanut eri yhteyksissä, mutta itseluottamukseni murskaantui luultavasti jo peruskoulussa saadessani laulusta kutosen ensimmäisellä luokalla. Se, että olen uskaltanut laulaa sooloa jossain revyyssä tai näytelmässä, on luultavasti Riddon ja muiden Teaterboulag-perheenjäsenten ansiota. Kuorossa laulaminen on myös riemukasta, jos vain aika riittäisi. Samaan aikaan saan kuulla muiden esittävän musiikkia, ja nykyään Paraisilla on siihen monia mahdollisuuksia!
Harmonista syksyä, ihmiset!
Skini Lindgård
Kulttuuri on lähimpänä sydäntäni
Käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi