Alkusyksystä vilkutimme iloisesti auton ikkunoiden takana. Terävä syysaurinko heikensi näkyvyyttä, mutta silti näkyi selvästi, että kaikki ratissa istuvat koululaisten vanhemmat hymyilivät. He säteilivät: Tässä tulee pirteä minä pirteiden lasteni kanssa ja olemme matkalla lasten pirteään kouluun kaikkien pirteiden opettajien ja pirteiden koulukavereiden kanssa.
Silloin elokuussa kaikki oli todellakin pirteää, ennen kuin lehdet olivat alkaneet kahisemaan. Olimme levänneitä ja valmiita uusiin haasteisiin. Seitsemänkymmentäkaksi flunssaa, kihomadot, täit ja vatsataudit eivät olleet vielä murtaneet meitä. Koululaukku oli puhdas. Katse kirkas. Yksikään lapanen ei ollut vielä kadonnut, tummia silmänalusia ei näkynyt vanhempien silmien alla. Öiset kasvikivut eivät olleet vielä alkaneet ja aikuisten kahvin kulutusta voitiin, vielä tässä vaiheessa, kutsua kohtuulliseksi. Pitkälle syyskuuhun saimme D-vitamiinia ja auringonpaistetta. Sitten tuli lokakuu. Se imi elämänhalumme kuin märkä villasukka ja näkyvyys aamun auton ikkunasta huononi entisestään. Marraskuu. Kunnon tälli. Ihmiset puhuivat siitä, että syksy on niin ihana ja minä yhdyin kuoroon, mutta oliko se todella ihana? Äitien ja isien ilmeet ratin takana olivat kireitä. Suu yhtä tiukka kuin se jumppakuminauha, joka tuli ostettua loman jälkeen ”uuden elämän” lapsellisessa uskossa.
Nyt, juuri ennen joulua, vain puoli etusormea nousee ohjauspyörästä, kun vilkutamme. Yhä kuoppasilmäisimpinä me Koulukyytien kruunaamattomat kuninkaat ja kuningattaret, ajamme pysäköintialueille ja niiltä pois. Samat autot kohtaavat täsmälleen samoissa paikoissa, joka aamu. Tunnelma autossa on painostava. ”Voitko sammuttaa radion, äiti. En kestä kuunnella.” sanoo Iso, kun yritän nostaa fiilistä Kaija Koon avulla. Eivät edes taksinkuljettajat jaksa hymyillä tai tervehtiä enää. He tuijottavat tyhjästi ulos sivuikkunasta ja unohtavat ajaa koulualueelta, vaikka on heidän vuoronsa ajaa.
Sitten eräänä aamuna joku naapurikylässä on sytyttänyt komean joulukuusen. Se loistaa toiveikkaasti ja lohdullisesti muuten pimeässä ja lumisessa maisemassa. Kaikki autossa olevat piristyvät. ”Se on sytytetty! Nyt se loistaa taas.” Pikku sanoo ja nyrjäyttää melkein niskansa nähdäkseen kuusen mahdollisimman kauan, kun vihellämme ohi. Kun lähestymme kouluja, seuraava huuto tulee. Piug 2:n katolla on jättikokoinen ilmatäytteinen tonttu. ”Katso, äiti, joulupukki. Hei, hei joulupukki.” Me kaikki vilkutamme kiihkeästi ilmatäytteiselle joulupukille kuin idiootit. Ikkunat huurtuvat jälleen odottamattomasta hyvästä tuulesta ja vastaantulevan auton kuljettaja vilkuttaa yhtäkkiä takaisin. Joku lapsi isolla koululaukulla vilkuttaa myös. Ja kadun toisella puolella kävelevä laiha lukiolainen, katsoo hetken otsatukkansa alta ja voin aistia hymyn. Hän vilkuttaa myös. Sitten yhtäkkiä me kaikki vilkutamme. Yhtä iloisesti kuin elokuussa. Hengitän ulos. Ajattelen: Halleluja.
Halleluja Joulupukille ja Pukille ja Joulukuuselle ja Jouluvaloille ja Jeesus-vauvalle ja Lucia-pullille ja Lucia-kulkueelle. Halleluja terästetylle glögille ja kynttilän tuoksulle ja lahjapaperin kahinalle ja TippTappille ja Whamageddonille. Halleluja!
Kaikella on varmaan tarkoituksensa kuitenkin. Sillä kuinka muuten selviäisimme tästä kamalasta pimeydestä.
Hyvää joulua ja vilkutetaan kun tapaamme!
Daniela Franzell
näyttelijä, käsikirjoittaja
Suomenkielinen käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi