Kun muutin Pariisiin, ajattelin, että kun opiskeluni kahden vuoden kuluttua ovat ohi, muutan todennäköisesti takaisin Suomeen. Ensimmäisenä vuotena totuttelin kaupunkiin, maistelin ranskalaisia ruokia, join café au laitia eri kahviloissa, leikin pariisilaista, ostin lämmintä patonkia, söin juustoa ja croisantteja, kävin taidenäyttelyiden avajaisissa ja kiersin kaupungin eri museoissa. Ensimmäinen vuosi oli sopeutumista ja sopivan tasapainon löytämistä Suomen ja Ranskan välillä. Ensimmäisen vuoden aikana koin muutaman kerran jopa koti-ikävää, jopa todella kovaa koti-ikävää. Voisiko joku lähettää minulle yhden Fazerin Sinisen, kiitos?
Toinen vuosi tuntui taianomaiselta, koko elämä pysähtyi pariksi minuutiksi, kun näin Eiifeltornin kimaltavan. «Katso, tuolla on Riemukaari!». «Ei sen täytyy olla Notre Dame?». Tulin iloiseksi, kun tunnistin kuuluisia rakennuksia ja elämä oli yhtä seikkailua, kun edelleen eksyin kotinurkillani, kun käännyin yhtä tai kahta katua liian aikaisin. Toisena vuotena aloin myös tuntemaan hieman ihmisiä ja aloin kutsumaan joitakin heitä mon amiksi.
Kun koulu oli ohitse, löysin erään ystävän avustuksella kaupungin reunalta erään ateljeen, jonka jaoimme yhdessä. Uusi sivu kääntyi, kun tajusin voivani ihan yhtä hyvin piirtää samanlaisia luonnoksia kuin Picasso, joita kyseessä oleva museo esitteli. Mitä tapahtuu, jos jätän pois taiteen kaikki säännöt luodakseni niin sanotusti vapaata taidetta? Halusin kokeilla lisää, improvisoida, kokeilla siipiäni siinä. Voisin kai jäädä vielä vuodeksi?
Aika kuluu kuin siivillä ja alan tuntemaan paljon ihmisiä. Käyn ulkona kahvilla, parilla oluella, parilla viinilasillisella, näyttelyissä ja avajaisissa. Alan kokeilemaan erilaisia pukeutumistyylejä riippuen siitä, haluanko sulautua tai haluanko tulla huomioiduksi ihmismassassa. Hiusteni väri muuttuu blondista tumman punaiseksi, ruskeaksi, siniseksi ja normaaliin ruskeaan väriini. Ajelen hiukseni, annan niiden kasvaa, leikkaan hiukset itse ja leikkaan otsatukkani aivan liian lyhyeksi tai aivan liian pitkäksi sivuilta. Maalaan joko sinisiä tai vihreitä linjoja silmieni alle ja laitan hieman glitteriä silmäkulmiin.
Ihmiset alkavat tuntemaan minua niissä taiteellisissa piireissä, joissa liikun. Hauskinta oli, kun menin pesulaan ja yksi kaveri tulee luokseni ja sanoi, että ”olit varmaan eilen Cy Twomboyn näyttelyssä Pompidoukeskuksessa?”.
Yksi vuosi lensi taas kuin siivillä ja sinä aikana ehdin todella rakastumaan, siis todellakin. Tämä oli eräs hieman mukavampi kaveri, joka tuntui hauskalta ja turvalliselta kumppanilta elämänsä jakamiseen. Me maalaamme, piirrämme, tatuoimme, luomme taidetta ja rakkautta – yhdessä. Hän myös selittää minulle, miten ranskalainen mentaliteetti toimii ja että kaikki eivät ole niin ystävällisiä, minkä kuvan he antavat. Näen Pariisin uusin silmin; köyhyyttä, sairauksia, kurjuutta, valheita. Elämä tuntuu paskalta. Haluanko edelleen pysyä täällä?
Elämä rullaa eteenpäin. Pariisin talvi on kylmä ja kostea. Kevät tulee aikaisin ja kadut täyttyvät ihmisistä, jotka ovat iloisia, kukkivia puita ja vihreitä lehtiä. Aurinko katsoo eteenpäin ja elämä hymyilee jälleen. Kesä tulee hitaasti ja tekee Pariisista ison saunan. Puhut puhelimessa ja iho, joka on ollut siihen kosketuksissa, tulee aivan hikiseksi. Metrossa haisee hiki. Seinen rannoilla tanssitaan ja musiikki soi pikkutunneille asti. Mikä onni on olla Pariisissa!
Sitten tuli korona ja karanteenit alkoivat. Vuosi täynnä taidetta, rakkautta ja unta. 100 % onnea ja luovuutta!
Melkein seitsemän vuotta Pariisissa jo. Olen löytänyt sielunkumppanin, minulla on kourallinen hyviä ystäviä ja kaikki tuntuu hyvältä. Minulla alkaa olemaan ranskalainen aksentti puhuessani englantia. Ruotsiin löydän omia sanoja, käännettynä suoraan ranskasta. Mikä haluan olla isona? ”Kun olen vanha, haluan muuttaa Suomeen”. Siihen asti kuitenkin…
Sandy Bee
Taiteilija
Käännös Timo Järvenpää
Kommentoi