Ensi-illasta on kulunut kolme päivää. Kimalle ja glamour kuuluvat menneisyyteen, ja olen jäässä. Spektaakkelista en muista juuri mitään. Mielessäni viiltää vain lyhyitä kohtauksia. Hulluttelu kulisseissa. Ja minä, joka istun tinkimättömänä portaiden askelmalla ja sormeilen korsettiani. Nyt se alkaa. Ensimmäisessä tanssissa varpaani ojentuvat enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja rekisteröin, että hymyilen leveästi näyttäen hampaani, vaikka se ei ole minulle luonteenomaista. Jalka liikkuu aistillisesti lavan lattialla. Käteni tuntuvat pitkiltä ja kauniilta. Nautin. Pian tulee kohta, jolloin ilma aina loppuu ja lasken väärin. En anna sen häiritä. Näen vilauksen Sariannan kasvoista “housuissa”, eli näyttämön kulisseista erottavan verhon takana. Hän hymyilee ja näyttää ylpeältä. Nyt tulee karuselli. Josefinen ja minun katseeni kohtaavat tavalliseen tapaan. Hänen ruskeita silmiään ympäröivät tiheät tekoripset. Venytän niskaani vielä hiukan enemmän ja varmistan, että laulan niin, että hampaat näkyvät. Hän näyttää tyytyväiseltä ennen kuin hän liitää seuraavaan kohtaukseen.
Siitä se lähtee rullaamaan. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Yleisö taputtaa ja kylmät väreet kulkevat pohkeita pitkin aina selän notkoon asti. Lopussa seisomme jonossa näyttämön etuosassa ja kumarramme. Osoitamme kunnioituksemme yleisöä kohtaan, joka vaivautui paikalle. He ovat saapuneet paikalle, maksaneet, jääneet istumaan ja nyt he lisäksi hurraavat. Olen niin iloinen! Totta helvetissä kumarramme. Kumarran niin syvään, että minua huimaa ja tuntuu siltä, että pyörryn. Hapuilen Victorin kättä. Ehkä myös Ericin. On olemassa vaara, että romahdan onnensekaisesta hengenahdistuksesta. Kun suosionosoitukset vaimenevat, katoamme “housuihin”. Suutelemme ja halaamme toisiamme. Sitten esirippu laskeutuu ja kaikki pimenee.
Euforiasta elää hetken. Arki saapuu kuitenkin aika nopeasti. Ja sade. Sadevesi ruoskii voimakkaasti juuri pestyjä ikkunoita ja käytän aikaani vitkasteluun. Siitä ei ole kauan kun en edes tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta nyt ilmiö on iskenyt minuun täydellä voimalla. Uudet ja vanhat projektit odottavat aloittamista ja valmistumista. Mieluiten makaan peiton alla ja itken romanttisten komedioiden parissa. Tunnen itseni jätetyksi. Hylätyksi. Jopa torjutuksi. Minua ei ole lainkaan sääli, mutta toivon, että olisi.
Kyse on kuuluisasta kolmannesta päivästä. Päivä, jolloin Jeesus nousi kuolleista. Eli päivä, jolloin näyttelijät makaavat huoneissaan ja tutisevat melankoliasta. Tunne on hyvin samanlainen kuin melankolia, joka koettelee juuri synnyttäneitä äitejä. Suuri suru, joka valtaa sinut, kun sinun pitäisi olla onnellisimmillasi. Itkevä ja tyhjä, ilman päämäärää ja merkitystä, istut siellä pienen vauvasi kanssa etkä ymmärrä yhtään mitään. Nyt pohkeita pitkin hiipivät lähinnä eksistentiaaliset kysymykset. Vastaamattomina ne piiloutuvat selän notkoon ja viiltävät kuin katkera iskiashermo. KUKA olen? Kuka sinä OLET? Mitä me oikein TEEMME täällä maan päällä?
Huokaus ja voihkaisu.
Nämä hetket ovat ne, jolloin väsyn itseeni eniten. Onneksi tämä hetki menee ohitse aika nopeasti. Kun aurinko paistaa ja myrsky laantuu olen jälleen ryöminyt sohvaltani ja tunnen olevani taas oma itseni. Ensi kertaa odotellessa.
Daniela Franzell
Näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija
Suomenkielinen käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi