Päätin, että en mainitse sanallakaan koronaa mutta näin tässä kävi. Hieman yli vuosi ollaan eletty enemmän tai vähemmän valvottuina ja kaukana normaalista arjesta. Valoa taitaa onneksi olla tunnelin päässä ja saamme vähitellen alkaa harrastaa vailla pelkoa sairastumisesta, käydä elokuvissa, uimahalleissa, ravintoloissa, risteilyillä, ulkomailla.
Juniorit ovat onneksi saaneet jatkaa harrastuksiaan ainakin jollakin tavalla poikkeusolojenkin aikana mutta turvallisen harrastamisen järjestäminen on toki tuonut omat haasteensa. Osa junnuista on saattanut tartuntavaaran takia jäädä pois harrastuksista tai ainakin vähentänyt käyntejä. Kotona kun saattaa olla riskiryhmäläinen, jolle tartunta voisi olla kohtalokas.
Kuunteleva aikuinen voi olla avain siihen, että into ja halu harrastaa alkaa taas nostaa päätään.
Viime viikkoina on uutisoitu lasten ja nuorten hyvinvoinnin heikentymisestä. Poikkeusaika on eristänyt monet koteihinsa. Moni oppilas opiskeli osan ajasta etänä. Ne oppilaat, joilla on kotona ollut aikuinen auttamassa ja tukemassa, ovat todennäköisesti pärjänneet vähintään kohtuullisesti. Mutta miten kävi niiden kanssa, joilla ei ole kotona ollut ketään tukemassa? Tästä ei toki voi ketään syyllistää. Monella aikuisella ei ole ollut mahdollista tehdä etätyötä, vaan ovat olleet päivät poissa tai vuorotyöläiset ovat olleet nukkumassa. Jos koulunkäynti tuottaa vaikeuksia normaalitilanteessa niin tämä poikkeusvuosi on lisännyt tällaisten oppilaisen vaikeuksia.
Liikunta ja muu harrastaminen ylläpitävät hyvinvointia. Tavataan kavereita ja tehdään yhdessä kivoja asioita. Liikuntaharrastuksen myötä uni tulee paremmin ja on laadukkaampaa. Jos edellä kuvatussa tilanteessa myös harrastukset ovat jääneet niin on vaara, että seurauksia korjaillaan useita vuosia. Ihminen on kuitenkin luotu tekemään ja toimimaan. Paikalleen jääminen lamauttaa ja vähitellen kiinnostus asioihin katoaa.
Mitä pitäisi tehdä, jos lapsi tai nuori ilmoittaa, että harrastaminen ei enää kiinnosta? Tämä on tuttua teini-ikäisten vanhemmille, kun nuorta alkavat kiinnostaa enemmän muut asiat. Yhä useampi vanhempi on tämän kysymyksen äärellä erityisesti nyt, kun yhteiskunta alkaa taas vähitellen aueta. Pitäisikö vain pakottaa jatkamaan vai tyytyä ilmoitukseen lopettamisesta? Aikuiselta pitäisi löytyä pelisilmää, että milloin kannattaa kannustaa jatkamaan ja milloin on taas parempi tyytyä lopettamispäätökseen. Jos huonosti käy niin omalla toiminnallaan aikuinen vie loputkin motivaatiot. Toisaalta pieni lisäkannustus saattaa tuoda uutta motivaatiota.
Keittiöpsykologina toivon, että korona-ajasta eniten kärsineet lapset ja nuoret kertoisivat jollekin aikuiselle ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Kuunteleva aikuinen voi olla avain siihen, että into ja halu harrastaa alkaa taas nostaa päätään.
Milla Jakobsson
Elää neljän teinin kanssa ja toimii päivisin esimiestehtävissä valtionhallinnossa. ParSportin taustajoukoissa vaikuttanut.
Kommentoi