Tämä on suuri päivä. ”Kiitos! Tiedot on tallennettu ja lapsi on ilmoitettu kouluun!” ilmoittaa jokaisen vanhemman paras ystävä ja vihollinen: WILMA. Älä ymmärrä minua väärin. Ensimmäistä luokkaa on odotettu, sekä lapsen että vanhempien puolelta. Ja itse kuulun niihin, jotka harvoin surevat lapsen vanhenemista. Päinvastoin. Mitä enemmän ymmärrän, mitä he sanovat ja ennen kaikkea mitä he TARKOITTAVAT sanomisillaan, sitä parempi. Mutta varhaiskasvatus. Miten MINÄ pärjään ilman sitä? Pärjäänkö MINÄ ilman sitä? Tulen kaipaamaan lapsen varhaiskasvatusta yhtä paljon kuin kaipaan omaani. Vielä 35 vuotta myöhemmin. Päiväkoti oli huoletonta aikaa. Suurin ongelma oli korkeintaan maksalaatikko rusinoilla tai hän, joka punaisissa sukkahousuissaan sai aina olla Saariston lasten leikeissä kaunis Malin.
Useimmat asiat päiväkodissa olivat hauskoja, muistaakseni! Minä kävin vuoropäiväkodissa ja joskus kävi niin, että olin illalla ainoa lapsi jonkun tädin kanssa. Tai päiväkotiaikuinen, niin kuten sitä nykyisin oikeutetusti kutsutaan. Se oli jännittävää! Eräänä iltana ja paistoimme ämpäreittäin kanttarelleja isoissa paistinpannuissa myöhään illalla odotellessamme, että äiti tulee hakemaan. Seisoin jakkaralla pukeutuneena esiliinaan sienihöyryssä ja tuulettimen valossa. Toisella kerralla sain, jos lupasin olla kertomatta kenellekään, katsella valokuvia erään toisen päiväkotitädin polttareista. Sen lupauksen olen pitänyt tähän päivään asti. ”Täti” joka oli menossa naimisiin, oli puettu metsän peikoksi ja valitsimme hänelle kuvia albumia varten. Varminta on jättää kertomatta, kuka hänen kollegoistaan otti kuvat esille.
Iltaisin ainoana lapsena sain joskus mennä päiväkotiaikuisten kotiin. Näin ollen sain vierailla eri kodeissa ja tutustua päiväkotitätien perheisiin. Tavata heidän todellisia puolisoitaan, lapsia, kotieläimiä. Istua erilaisilla huonekaluilla, syödä erilaista ruokaa. Opettavaista, uskoisin, tehdä tutkimusmatkoja erilaisiin koteihin. Täysin mahdotonta nykypäivänä. Joku sijainen vei minut uudelle uimarannalle. Toisella oli suloinen poika, joka valitettavasti osoittautui jollakin tapaa kaukaiseksi sukulaiseksi. Meidän sanottiin olevan olevan pikkuserkkuja. Vielä tänäkin päivä, kun tapaamme, sanomme tervehtiessämme ”Terve pikkuserkku!” Salainen koodi, joka tuli esille erään päiväkotitädin legoja täynnä olevalla lattialla vuonna 1988.
Yhdessä erään perheen kanssa menin Zoolandiaan. Hänen omat lapsensa kiukuttelivat ja oli lähellä, ettei heitä jätetty vihan puuskassa parkkipaikalle. Olin järkyttynyt silloin. Tänä päivänä ymmärrän sen täysin. Muistan kaikki päiväkotitädit. Lämmöllä. Myös hänet, jonka naama minun mielestäni näytti tillilihalta ja hänet, jonka korvalehdet roikkuivat niin alhaalla, että ihmettelin, kuinka tuhma hän on oikein ollut, kun korvista oli tullut niin pitkät. Lapset eivät aina ole kilttejä. Ja tuskin ovat minunkaan. Mutta varhaiskasvatuksen henkilökunta loistaa joka aamu, kun tulet jälkeläistesi kanssa ja näyttää siltä, että juuri minun lapseni ovat kaikista harvinaisempia enkeleitä maan päällä. Ja sitä tulen kaipaamaan ikuisesti.
Daniela Franzell
Kommentoi