Suomalaiset ovat urheilukansaa. Luulen, että se tarkoittaa lähinnä sitä, että katsomme urheilua televisiosta, koska emme valitettavasti ole erityisen hyvässä kunnossa. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, hyväkuntoisia aikuisia, lapsia ja nuoria löytyy. Joukko kutistuu kuitenkin koko ajan.
Yleisesti ottaen kehitys on suomalaisten kannalta valitettava. Tilanne on niin paha, että tutkijat ovat huolissaan, ja presidentti Niinistö kokee, että hänen täytyy patistaa väestöä kävelylle. On hyvä, että hän puhuu, sillä hänen mielipiteillä ja lausunnoilla on yleensä yllättävän suuri vaikutus.
Olen itse hyvä esimerkki suomalaisesta keskiarvosta. Varttuessani urheilu oli tärkeää, mutta enimmäkseen televisiossa. Isoäitini oli todellinen työnarkomaani, mutta kun kyse oli urheilusta, hän keskittyi neulomiseen. Todella jännittävän jääkiekon finaaliottelun aikana sukan varsi saattoi kasvaa vaikka kuinka pitkäksi. Kun oli maaottelun aika he tuskin ehtivät hakea verkot ennen kilpailujen alkamista. Kerran, kun tulin käymään, he olivat liimautuneet television äärelle katsomaan jalkapalloa. ”Mitä katsotte, kuka pelaa?” kysyin. ”Emme tiedä, mutta kannatamme vihreitä”, isoisä totesi.
Minulla oli kuitenkin liikkuva lapsuusaika, sellainen kuin lapsilla oli 1980-luvulla. Koulussa kyse oli kuitenkin enimmäkseen yleisurheilusta sekä mittaamisesta ja ajanotosta. Se ei ollut hauskaa, ja yleensä sijoituin viimeiseksi. Se ei saanut minua kiinnostumaan urheilusta. Miksei se voisi olla vain hauskaa?
Löysin minäkin viimein ilon liikunnasta – kun kukaan ei seisonut vieressä mittanauhan tai sekuntikellon kanssa. Aikuisena löysin juoksemisen ihanuuden, joukkuepelit, joissa voi tyriä ja silti saa osallistua, ja huomasin kuinka paljon erilaisia liikuntamuotoja todella on. Tänä kesänä kokeilin suunnistusta – se on kuin aikuisten aarteenetsintää! Kaikkein parasta olivat kuitenkin kung fu -tunnit Kiinassa, harjoittelin 8 kertaa viikossa. Jalkalihakset polttivat alussa, joten sain ryömiä tunneille neljänteen kerrokseen. 60-vuotias naisopettajani ei epäröinyt läimäyttää tai työntää minut kumoon, ja minulla oli melko paljon mustelmia. Ruumis reagoi ja parani kuitenkin nopeasti kun oli 22-vuotias.
Nyt seison tässä 2×22-vuotiaana, hyvistä yrityksistä huolimatta vielä varsin vajaakuntoisena, ja hämmästyn siitä, että keho hemmetti soikoon vanhenee. Nyt alkaa näkyä, muutoinkin kuin ympärysmitassa, että säännöllinen liikunta on jäänyt vähille. Lumilauta ei käänny vaikka itse käännyn, sillan yli kotiin raahattavat ostoskassit tuntuvat aina vaan raskaammilta, ja rantalentopalloturnauksen jälkeisenä aamuna täytyy kieriä sängystä. Turhautuneena yritän puristaa lisää harjoittelua aikatauluun, eikä sille ole tilaa. On niin paljon muuta hauskaa ja tärkeää tekemistä. On priorisoitava, ja riippumatta miten sen teet, omatunto kolkuttaa.
Ehdin siis tehdä asioita hyvin vaihtelevasti, joinakin viikkoina valveillaoloajasta suurin osa tunneista on täyteen buukattuja, niinä viikkoina täytyy yksinkertaisesti tyytyä vähempään. Mutta kaikki viikot eivät ole sellaisia, ja silti joskus on vaikea tarttua toimeen. On helppo pudota tekosyiden ja selitysten kuoppaan. Aivan kuin keho välittäisi.
Keho on linnasi, he sanovat. Jotkut saivat linnan, jossa oli valmis puutarha ja joka rakennettiin marmorista – heillä on ehkä hyvät geenit – toisten täytyi tyytyä kasaan raavittuun tabernaakkeliin erämaassa. Se ei ole reilua. Ajattele kuitenkin, mitä tabernaakkelisi on tehnyt puolestasi ja miten se on kannatellut sinua. Se ansaitsee jonkin verran hoivaa, eikö vain?
Ota valta haltuun ajan myötä. Voit aloittaa kävelyllä, niinäkin päivinä jolloin presidentti ei patista liikkumaan.
Alice Björklöf
Kommentoi