Olen aina pitänyt liikkumisesta. Muistan kuinka me – kuten kaikki lapset – uimme, kunnes huulet olivat sinisiä ja keho tärisi kylmyydestä. Ja treenit Paraisten uimareiden kanssa Malmin koulun 12,5 metriä pitkässä uima-altaassa, kun uitiin niin että keho kiehui. Se oli kummallinen tunne. Olla kylmässä vedessä, mutta ei kuitenkaan viilenny. Vaikka nykyään uisin kuinka kovaa, ei samaa tunnetta enää tule. Käsiä ei voi veivata yhtä nopeasti ja jaloilla ei voi potkia yhtä kovaa kuin ennen. Ja ryhmätreeneissä kun juoksemme linjasta linjaan, liian moni juoksee nykyään ohi. Mutta kestävyyttä voi vielä parantaa. Edestakaisin uiminen rantaa pitkin muutaman tunnin ajan tuntuu hyvältä. Kuin myös se, että kutsutaan vanhaksi dieselmoottoriksi. Vanhassa mahonkiveneessämmekin oli sitkeä Volvo Penta -moottori.
Vaihto-oppilasvuoden aikana Yhdysvalloissa aloin juosta pidempiä matkoja, kun isäntäperheeni isä otti minut mukaan juoksemaan. Se, että ei ole riippuvainen ajasta tai paikasta, kunhan vain on tossut mukana, sopii minulle hyvin. Kiva muisto tuolta vuodelta 1986 on se, kun osallistuimme Virginia Beachissa samaan kilpailuun kuin yhdeksän New Yorkin maratonia voittanut norjalainen Grete Waitz.
Ensimmäisen maratonin juoksin Tukholmassa Johannan kanssa. Oli tarkoitus, että miehemme, jotka juoksun aikana istuivat olutterassilla, kuvaisivat maaliin tulomme. He olivat laskeneet maaliintuloaikamme ensimmäisten kymmenen kilometrin perusteella, mutta eivät kuitenkaan olleet huomanneet, että lähtö oli hitaampi tungoksen takia, ja että meidän aikamme paranivat loppua kohden. Kun auto, joka kuulutti ”Seuraamme viimeistä juoksijaa”, ajoi terassin ohi, tuli heille kiire lähteä stadionille! Juoksin ilon kyyneleet silmissä stadionille ja ajattelin: ”Tämä tulee videolle!” Maaliintulosta ei sitten kuitenkaan tullut filmiä, koska miehet eivät ehtineet kameran kanssa ajoissa paikalle…
Olen kiinnostunut pitkänmatkanjuoksusta ja triatlonista, jossa yhdistetään uinti, pyöräily ja juoksu. Minua kiehtoo, mistä keho selviää. Myös norsun voi syödä osissa. Jos aikoo pyöräillä 180 kilometriä triatlonkilpailussa, kannattaa ottaa 20 kilometriä kerrallaan ja ”haukata pala” jokaisella etapilla. Maakuntapäivien jäsen opetti minulle Ahvenanmaalla, että triatlon on kuin pitkä ruokailu ja se on totta.
Ensimmäinen Ironman-kilpailuni Kalmarissa loppui teho-osastolle. Aallot olivat isoja ja sain vettä keuhkoihini. Olin mielessäni kuvitellut hyppääväni maalilinjan yli, mutta pari päivää myöhemmin istuin Lilla Holmenin uimarannalla Maarianhaminassa, soitin kotiin ja itkin sitä, että olin niin huono, että olin pakotettu lopettamaan kilpailun kesken! Vierailulle tullut veljeni sanoi: ”Kaikki kaatuvat, kun heidät on lyöty; kyse on siitä, kuinka nopeasti pääsee takaisin ylös.” Tajusin, että elantoni ei ollut kiinni kilpailusta, että en ollut myöskään kuolemansairas ja että uusia kilpailuja tulisi myöhemminkin. Vaikka olen amatööriurheilija, on periksi antamisen tunne katkera. Sympatisoin brittiläistä Paula Radcliffea, joka joutui keskeyttämään maratonin Ateenan olympialaisissa 2004, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus mitaliin ensimmäisten 36 kilometrin perusteella. Hän ei ikinä saanut mitalia olympialaisista, vaikka hänellä oli monta maailmanmestaruutta ja maailmanennätystä.
Sisätreeneissä Kupittaalla Turussa juoksin parin miehen takana, ja kuulin heidän keskustelunsa treenaamisesta. He sanoivat, että treenaamisen A ja O on pysyä vammattomana. Jos satuttaa itsensä, ei voi treenata täysillä. Niin se on. Treenit täytyy räätälöidä kehon mukaan; esimerkiksi polville on parempi ennemmin pyöräillä kuin juosta. Vaikka olisi ehtinyt tulla isoäidiksi, voi edelleen unelmoida. Kuten esimerkiksi siitä, että kilpailuluokkaa iän takia vaihtamalla on mahdollista parantaa tulevia sijoituksiaan. Ja mitä jos saa jatkaa niin pitkään, että omassa ikäryhmässä ei enää ole niin monta kilpailijaa ja voi taas päästä mitalisijoituksille! Hyvää kesää ja liikkukaa paljon!
Barbara Heinonen
Hallintovouti ja Paraisten makkara
Käännös: Linn Turkki
Kommentoi