Kun Edith Piaf laulaa ”Non, rien de rien. Non, je ne regrette rien”, en kadu niin paljon, paitsi yhtä asiaa: Minun ei koskaan pitänyt mennä taidekouluun. Luulin pitkään, että tullakseni hyväksytyksi ”oikeaksi” taiteilijaksi, minun täytyy pystyä osoittamaan, että olen sitä, mustaa valkoisella.
Luulin, että se ehkä avaisi uusia mahdollisuuksia museoissa ja gallerioissa.
Mutta hei haloo! Me elämme vuotta 2021, voihan taitelijana olla itse oppineenakin? Miksi on edettävä tavallista tietä, niin kuin kaikki muut? Putosin ansaan ja annoin taidekoulun vaikutteiden vaikuttaa ajatuksiini ja luomiseeni.
Minulla ei ole koskaan ollut luomisen vaikeuksia. Se on kuin riippuvuus, taulu toisensa jälkeen, piirustus piirustuksen jälkeen syntyy nopeassa tahdissa.
Koulun ajattelutapa sai minut täysin ulos itsestäni. Sen sijaan, että olisin ottanut pensselin tai kynän käteen ja aloittanut luomaan, kysyn itseltäni tuhansia kertoja kysymyksiä, jotka tekevät luomisprosessin paljon hitaammaksi ja hieman kivuliaaksi.
Syksyllä aloitin ei-visuaaliseen taiteeseen painottavan taidekoulun, missä fyysinen taideteos ei ole kriteeri vaan valinta. Ei-visuaalista taidetta tehdään useimmiten ryhmässä taiteilijan poistamiseksi ja taideteos jätetään kokonaan pois lopputuloksesta.
Mitä silloin jää jäljelle taiteesta? Joo, se elää niin kauan, kun ihmiset puhuvat siitä tai on olemassa joku todistuskappale, kuten esimerkiksi valokuva. Maailma on enemmän kuin täynnä esineitä, miksi meidän taiteilijoiden pitäisi luoda lisää?
Koulu väitti olevansa erittäin moderni, mutta olin täysin järkyttynyt siitä kuinka vähän naisia mainittiin taidehistorian tunneilla.
Tiesitkö sinä, että esimerkiksi Ateneum on tehnyt lyhyen elokuvasarjan museon taiteilijoista? Kahdessa elokuvassa kolmestatoista on kyse naisista, Ellen Thesleffistä ja Helene Schjerfbeckistä.
”Maalaaminen oli siihen aikaan naisten harrastus” tai ”Minimalistisessa taiteessa on todella vähän naisia, koska he eivät osaa jättää tunteitaan pois taiteestaan”. Puhutaan kivikaudesta! Kerran minulle kommentoitiin, että maalaan paljon naisista.
Silloin en oikein osannut vastata siihen, mutta nykyisin pidän sitä itsestään selvyytenä.
Olen nainen ja maalaan omasta elämästäni ja omasta ympäristöstäni. Taidehistoriassa kirjoitetaan niin vähän naisista, että se on tehtävä nyt. Siksi olen tässä huutamassa maalausteni kautta ”Katso minua, näetkö minut nyt? Minä olen iso ja vahva ja voin muuttaa taidehistorian!”
Miksi minun pitäisi muuttaa itseäni ja taidettani tullakseni muiden hyväksymäksi? Koska jos muutan taiteeni ja tapaani työskennellä ja elää, silloin ei ole enää kyseessä Sandy Bee tai sandyismi.
Parin viikon kuluttua voin fyysisesti näyttää todistusaineistoa siitä, että olen oikea taiteilija. Silloin voin vihdoin hakea jäsenyyttä kaikkiin mahdollisiin taiteilijayhteisöihin, jotka eivät hyväksy itseoppineita. Tulen laittamaan paperin raameihin ja ripustan sen seinälle, nostan sille joskus peukkua, koska voin ja uskallan.
Olen todistanut itselleni, että kävin koulun loppuun, myönnän, että se ohjasi minua paljon, mutta tulen löytämään sisäisen harmoniani uudelleen. Minun täytyy vain sulatella kaikki tiedot ensin.
Sillä tavalla voin muistuttaa itseäni (ja sinua, joka tätä luet), että kukaan ei koskaan saa sano minulle, millainen taiteilija minun pitää olla, miten minun kuuluu maalata tai olla!
Amen.
Sandra Wallin/Sandy Bee
Vapaan taiteen pioneeri ja tatuoija
Pariisi-Parainen
Käännös: Timo Järvenpää
Kommentoi