Yleisurheilun EM-kisoja katsellessa tuli mieleen omat kokemukset penkkiurheilusta yleisurheilun parissa. Ensimmäinen muistoni on, kun Salon urheilukentällä olin katsomassa Eeles Landströmin ja Pentti Nikulan seiväshyppyä. Se lienee ollut jossain terässeipään ja ensimmäisten lasikuituseipäiden aikakautena. Landströmin huippukausi oli silloin jo takana, mutta Nikula vasta nousussa.
Kun Nikula sitten vuonna 1962 hyppäsi maailmanennätyksen, nosti se Suomessa ennen näkemättömän seiväshyppybuumin. Muistan, kun lehdessä luki, että Auroran sairaala Helsingissä täyttyy pikku-nikuloista, joiden luunmurtumia siellä hoidettiin. Mekin tietysti teimme kotipihalle omat hyppytelineet, jotka asetettiin hiekkakasan eteen ja käteen otettiin äidin pyykkiseiväs.
Myöhemmin se korvattiin bambuseipäällä, jolla pääsi jo lähes kolme metriä. Kuten taisi olla kaikilla urheilukentillä, niin Salossakin kenttävahtien päätyönä tuntui olevan pitää pikkupojat poissa urheilupaikoilta. Ne oli pyhitetty vain seurojen jäsenille. Sinne kuitenkin joskus mekin pääsimme, ja terässeiväskin tuli koettua.
Keihäänheitto on aina ollut yksi suomalaisten leipälajeista. Oman urani (siis penkkiurheilussa) huippu oli, kun tuolla samaisella Salon kentällä pääsin palauttamaan Jorma Kinnusen ja Pauli Nevalan keihäitä heittojen jälkeen heittopaikalle. Meitä oli muistaakseni kolme poikaa ja oli kova kisa siitä, kuka saa palauttaa juuri noiden herrojen keihäät.
Oikein suuren kisan tunnelmaan pääsin sitten vuonna 1971 Helsingin EM-kisoissa kaksikin kertaa. Isäni, joka oli ollut edellisen kerran Olympiastadionilla katsomassa Helsingin Olympialaisia, oli mukanani. Satuimme sopivasti katsomoon kilpailupäivänä, jolloin näimme Juha Väätäisen komean lähes kierroksen pituisen loppukirin ja voiton 10 000 metrin juoksussa.
Itä-Saksan Jürgen Haase jäi kovassa rynnistyksessä toiseksi. Väätäisen 5000 metrin juoksun seurasin sitten radiosta. Toisesta kisapäivästä en muista muuta kuin, että jo hieman maistissa oleva vanhempi herra huusi käheällä äänellä Marika, Marika, Marika. 400 metrin juoksija Marika Eklund tosin oli jo juossut päivää aikaisemmin, mutta oli ilmeisesti tehnyt kyseiseen herraan lähtemättömän vaikutuksen.
Helsingin Olympiastadionilla olen käynyt myöhemminkin katsomassa sekä EM- että MM-kisoja. Vuoden 1983 MM-kisoissa paikat oli varattu sopivasti takasuoralta, josta näki hyvin pituushypyn loppukilpailun. Ennakkosuosikki Carl Lewis oli tietysti mielenkiinnon kohteena. Valitettavasti hänen ylivoimansa oli sitä luokkaa, että hän kävi hyppäämässä vain yhden hypyn, jolla voitti kisan ja siirtyi stadionin toiselle puolelle, jossa juostiin 100 metrin alkuerät. Tuonkin lajin hän voitti suvereenisti.
Tänä päivänä TV-lähetykset ovat niin monipuolisia ja laadukkaita, että niissä saa kisatapahtumista erittäin täydellisen kuvan mukavasti kotisohvalla seuraten. Penkkiurheilijaa hellitään monipuolisella lajivalikoimalla eikä paikanpäälle viitsi lähteä muut kuin ”aktiivipenkkiurheilijat”. Kisapaikan tunnelmaa ei kuitenkaan ainakaan nykyajan tekniikalla vielä pystytä siirtämään kotisohville. Tämä on varmaan selitys, miksi esimerkiksi Paavo Nurmi Games vetää stadionin täyteen katsojia. Suomen menestys päättyneissä Münchenin EM-kisoissa saa varmaan katsojat taas liikkeelle. Murto, Raitanen, Mäkelä, Etelätalo ja muut menestyjät lisäävät varmasti yleisurheilun kiinnostavuutta. Penkkiurheilijan tulevaisuus on valoisa.
Heikki Inkari
Eläkeliiton Paraisten yhdistyksen puheenjohtaja
Kommentoi