Lehmä tai sika? – Lehmä.
Kilpikonna tai kani? – Kani.
Kani tai koira? – En koskaan valitse koiraa, sanoin.
Elefantti tai kirahvi? – Hm, tämä on vaikea. Kirahvi sitten, vastaan, mutta vaihdan heti norsuksi, koska heidän vauvansa ovat niin söpöjä.
Tämä ”peli” on varmaan monelle tuttu. Lapsillani on siihen pakkomielle. Itse pelasin samanlaista peliä teini-iässä. Tosin huomattavasti vähemmän valoa kestävää versiota, mutta se noudattaa täsmälleen samoja periaatteita. Annat toiselle kaksi vaihtoehtoa, joista tiedät, että kyseinen henkilö pitää erittäin paljon tai hyvin vähän. Sitten henkilön on tehtävä valinta. Valinta on tehtävä, vaikka se on vaikeaa ja sitä vastustaa. Teini-iässä se voisi kuulostaa miedoimmillaan tältä: Söisitkö mieluummin korvavahaa vai imisitkö räkää spurgun nenästä? Nuolisitko mieluummin tuhkakuppia vai joisitko puoli litraa kusta? Mitä inhottavampi vaihtoehto, sitä enemmän paniikkiin sekoitettua ylemmyydentunnetta ja runsaasti kikatuksella hallussa pidettäviä oksennusrefleksejä onnistuit herättämään, kun istuit tylsistyneen seurasi kanssa penkillä kevätlammen äärellä odottamassa että elämä alkaa.
Nuorempien lukijoiden on ymmärrettävä, ettei ollut olemassa matkapuhelimia, joissa olisi kaikenlaisia sovelluksia ajanviettoon. Ei ollut loputonta videokelojen tarjontaa, jota voisi hämmästellä. Elämä kului pitkälti odottaessa. Odotimme että oikea auto ajaa ohi. Että oikea poika ohittaisi pyörällään. Että oikeat vanhemmat olisivat poissa kotoa. Että oikea biisi soitettiin ysiluokkalaisten bileissä. Kaikki riippui sattumasta. Itse ei voinut vaikuttaa mihinkään. Sinulla ei ollut ääntä. Ainoa minkä pystyit tekemään, oli herätä, pukeutua ja mennä ulos. Suuri osa ainakin minun valveillaoloajastani kului paremmasta maailmasta haaveillen. Toisin sanoen, pitkästä ja hauskasta poikaystävästä ja että finnejä olisi vähemmän. Iho-ongelmia, ei maanmiehiä. Ja niin me toivoimme. Toivoimme, että kaikki olisi hyvin. Että jotain hauskaa tapahtuisi. Että joku rakastuisi. Tai eroaisi. Tai palaisi yhteen. Tai edes vain tervehtisisi.
Nyt olen aikuinen. En enää istu jääkylmällä penkillä tuijottamassa. Minulla on ääni ja voin vaikuttaa. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin vaikeaa kuin näissä eduskuntavaaleissa. Äänestyskopissa pelasin peliä uudelleen. Äänestäisinkö kuten aina? Pitäisikö minun ajatella itseäni vai pitäisikö minun ajatella ihmisiä, jotka ovat huonommassa asemassa kuin minä? Pitäisikö minun silti äänestää taktisesti?
Lehmä tai sika? Kirahvi tai norsu? Räkä tai vahatulppa?
Hiki valui äänestyskopissa. Miten valitsinkin, minulla oli tunne, että lopputulos ei ole se, jota toivon. Oikea auto ei aja ohi. Ja JOS diskossa soitetaan, kaikesta todennäköisyydestä huolimatta, oikea kappale, väärä henkilö pyytää varmasti tanssimaan. Luultavasti joku, joka ei ole kovin pitkä eikä hauska. Varmasti joku urpo. Mutta en kieltäydy. Koska kappale on niin hyvä, eikä se olisi diskoa, jos kukaan ei tanssiisi. Ymmärsin yhtäkkiä, että riippumatta siitä, miten päin käännyn, minut pakotetaan olemaan jonkun kanssa, jota en halua! Silloin minun on vain kestettävä. Odottaa. Odottaa ja toivoa parempaa maailmaa. Odottaa ja toivoa jotakuta pitkää ja hauskaa. Ja vähemmän finnejä.
Daniela Franzell
näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija
Kommentoi