Kirjoitin vuoden ensimmäisen kolumnini helmikuun alussa. Tuolloin suunnittelin elämäntaparemontin tekoa. Miten helppoa onkaan tehdä lupauksia ja suunnitelmia mutta miten vaikea ne on viedä käytäntöön. Juoksulenkit jäivät kahteen kertaan. Kuntosalikorttia en ole vieläkään hankkinut. Pitäisikö tästä potea huonoa omaatuntoa?
Tätä kirjoittaessani nautin lomapäivästä suurin odotuksin. Mitä kaikkea ehdinkään tehdä sillä välillä, kun lapset ovat koulussa. Vai voinko heitä enää kutsua lapsiksi, kun ovat teinejä – lähes aikuisia. Olen vihdoin tilanteessa, että ketään ei tarvitse kyydittää minnekään. Harrastukset ovat vaihtuneet kavereiden kanssa olemiseen. Tapaamisiin mennään pyörällä tai skootterilla. Äidin rooli on muuttunut lähinnä jääkaapin täyttäjäksi. Pitkään elin ruuhkavuosia mutta nyt minulla onkin omaa aikaa. Oma aika jatkuu myös sen jälkeen, kun lapset palaavat koulusta kotiin. Koulun jälkeen jutellaan hetki päivän kuulumisista ja syödään. Tämän jälkeen jokainen siirtyy tekemään omia juttujaan. Ovelta huudetaan heipat, nähdään illalla.
Uusi elämäntilanne saa minut mietteliääksi. Omaa aikaa olen odottanut oikeastaan vuosia. Usean lapsen yksinhuoltajana sitä ei juurikaan ole ollut. Sukulaiset asuvat kaukana ja olen ollut käytännössä aivan yksin. Kaikesta olen selvinnyt oikealla asenteella ja kai sitä vähän hyvää tuuriakin on tarvittu. Mutta hei, nyt on siis sitä kauan odotettua omaa aikaa! Mihin se kannattaa käyttää? Hetkeksi siirryn ajatuksissani aikaan ennen lapsia. Voisiko siitä ajasta ammentaa jotakin tähän uuteen elämäntilanteeseen? Baarielämää, juhlimisen takia valvottuja öitä ja huonovointisia seuraavia päiviä en kuitenkaan kaipaa. Nykyään arvostan jokaista päivää niin paljon, että haluan kohdata ne kaikki virkeänä ja aistit avoinna.
Annan itselleni luvan ajatella minua itseäni – ilman syyllisyyden tunnetta, että se olisi itsekästä ajattelua. Kuka muu huolehtii minun hyvinvoinnistani, jos en minä itse. Teen sitä, mikä antaa hyvää mieltä ja voimaa. Minulle kevät, kasvukauden alku, auringon lisääntynyt lämpö ja valoisat illat antavat energiaa. En tarvitse kuntosalia. Piha projekteineen on minun kuntosalini. Aamuauringon säteet sälekaihtimien välistä tarkoittavat minulle jokainen aamu uutta mahdollisuutta. Lapsenomaisella uteliaisuudella ihmettelen puihin ilmestyneitä silmuja, lintujen laulua ja pesänrakennuspuuhia. Luonto on herännyt eloon. Niin olen minäkin. Ehkä tämäkin on osa elämäntaparemonttia. Keskityn hetkeen ja pieniin yksityiskohtiin. Yritän löytää positiivisuutta kaikesta mitä näen ympärilläni. Huonoja päiviä ja hetkiä tulee mutta en jää niihin kiinni. Seuraava aamu antaa taas uuden mahdollisuuden.
Milla Jakobsson
Viittä vaille viisikymppinen hyvinvointiaan pohtiva äiti.
Kommentoi