Istun hotellissa Helsingissä. Olen saapunut pääkaupunkiin kirjoittamaan, ja tänä iltana olen nähnyt teatteriesityksen. Sali oli täynnä kattoon asti ja yksinäinen nainen piti lavalla monologia kaksi tuntia. Näyttelijä, kolme tuolia ja jalkapallo, ei mitään sen ihmeellisempää. Tarina oli lämmin, vaikea ja hauska. Yleisö nauroi ja itki vuorotellen. Minä myös. Vieressäni penkkirivillä istui nainen, jota en tuntenut. Hän hymyili ja nyyhki minua kohtaan hyväksyvästi salin pimeydessä. Tauon aikana, kun salongin valtava kattokruunu syttyi, hän katsoi minuun ja sanoi: Jaa-a… huh… (syvä hengitys) Jaa-aa… voi voi… Todellakin outoja sanoja ja ilmaisuja, mutta ymmärsin tarkalleen mitä hän tarkoitti. Aivan lopussa kyynelkanavani vuotivat lopullisesti yli ja silloin hän tarjosi minulle ystävällisesti nenäliinaa. Hän taputti kiihkeästi silmäkulmaansa ja minä yritin niistää mahdollisimman huomaamattomasti. Näin me teemme edelleen. Tapa on iskostunut pitkän kollektiivisen basillipelon jakson jälkeen. Pyöreät kyyneleet vierivät edelleen alakulmassani, enkä enää viitsinyt nolostua nyyhkytyksestäni tai tahriintuneesta silmänrajauksestani. Tämä oli todella hyvä! katseemme sanoivat toisilleen. Se oli koskettavaa ja tunnistettavaa. Aivan kuten teatterissa kuuluukin olla. Nousimme seisomaan ja hurrasimme ja hurrasimme. Näyttelijä lavalla sai kukkia ja vaikutti myös näkyvästi liikuttuneelta lämpimästä vastaanotosta.
Viikkoa aiemmin olin tanssiesityksessä. Kyseessä oli nelivuotiaani ensimmäinen esitys, ja kuten ymmärrätte, odotettavissa oli itkujuhlat. Kun pienet pingviinipukuiset tytöt, joilla oli paljetteja ohimoilla ja oranssilla maalatut nenänpäät, nousivat lavalle, alahuuleni alkoi täristä. Kun he sitten esittelivät koreografiansa erittäin keskittyneesti ja joka tapauksessa kohtuullisella tarkkuudella, ”punasilmäisyys” oli tosiasia. Että voikin olla mukavaa vollottaa pimeässä teatterissa, ajattelin. Voit loppujen lopuksi käyttää tilaisuutta hyväksi, ja pestä pois kaiken kertyneen surun ja huolen, kun kerran olet vauhdissa. Kenenkään ei tarvitse tietää tarkalleen, miksi vollotat, ja joskus et edes tiedä sitä itse. Se on joka tapauksessa loistava tilaisuus hemmotella itseäsi itkulla. Tai hysteerisellä naurulla. Milloin muutoin sellaiselle on ajateltu olevan aikaa? Milloin arjen jokapäiväisessä stressissä ja lähestyvässä jouluhysteriassa ehtii purkaa kaikki tukahdutut kyyneleet ja kaikki tukahdutut kikatukset? Todellakin, se on helppo unohtaa näinä aikoina. Ei, haluan ainakin yhdet hyvät naurut ja kauan odotetun itkun adventtikalenterini luukkujen taakse.
Luojan kiitos että silloin voi mennä teatteriin! Kiitos Jumalalle näytelmistä, elokuvista, kirjoista, runoista, maalauksista ja lauluista. Luojan kiitos tanssista ja musiikista. Kyllä, vastahakoisesti joudun jopa ylistämään urheilua! Urheilun parissa saa myös kokoontua ja antaa tunteiden viedä vallan. Kiitos Jumalalle KAIKESTA, mikä saa nauramaan ja jopa itkemään. Se tekee vain hyvää!
Daniela Franzell
näyttelijä
Kommentoi