Olimme asuneet Paraisilla vain vuoden, kun se tapahtui. Olin ruokakaupassa Malmilla ja olin viikko-ostoksilla yhdessä kolmevuotiaan poikani kanssa.
Hän ei ollut sellainen lapsi, joka istuu rauhallisesti ostoskärryissä ja antaa äitinsä tehdä ostoksia kaikessa rauhassa, vaan sellainen, joka halusi enemmänkin juoksennella jaloissa. Kurkotin kylmätuotteisiin ja tarkoituksenani oli ottaa pari viiliä ja kun käännyin, hän oli kadonnut.
Paniikintunne nousi – kyllä, tähän te kaikki vanhemmat osaatte samaistua.
Minuun tuli vauhtia ja sain etsiä muutaman hyllyrivin eteenpäin, kunnes löysin hänet ihanan lapsenvahtinsa sylistä täysin valmiina valitsemaan kaiken maailman puurohiutaleita.
Tämä tapahtui myös tyttäreni kanssa. Hän kävi Arkipelagin musiikkileikkikoulua perjantai-iltapäivisin ja monet meistä vuorottelivat hänen kuskaamisessaan saadaksemme arkirutiinin toimimaan. Eräänä perjantaina eräs ystäväni soitti ja minä vastasin iloisesti hei.
Hei, sanoi hän myös, ja jatkoi kertomalla, että tyttäremme oli iloisesti seurannut heitä heidän kotiinsa, kun kukaan ei ollut noutamassa häntä musiikkileikkikoulusta. Veitsenterävä isku äidin sydämeen jälleen; virhe viestinnässä, jota ei olisi saanut tapahtua!
Nyt nämä ihanat lapset ovat vähän isompia. He ovat viisaita, maanläheisiä ja järkeviä tyyppejä, jotka oppivat koko ajan lisää elämästä.
Mutta he tulevat tarvitsemaan ohjausta, apua ja tukea vielä monta kertaa elämässään. Ja heillä on vanhemmat, jotka ovat kaukana täydellisestä ja sellaiset vanhemmat, jotka myös itse tulevat tekemään virheitä ja katsomaan väärään suuntaan vielä monta kertaa elämässään.
Paraisten kaltaisessa pienessä kaupungissa asumisessa hienoa on, että apua on saatavilla. Lastemme elämässä on opettajia, valmentajia, ystäviä, tuttujen tuttuja, bussikuskeja, naapureita, taidekoulun opettajia, koulujen vahtimestareita ja tuntemattomia paraislaisia.
Turvallisia aikuisia ihmisiä, joita ei pelota sanoa seis, kun lapsi juoksee väärässä hyllyvälissä tai että he välittävät, kun jonkun lapsi seisoo yksin ja kaikki muut ovat jo menneet kotiin.
Minä työskentelen yläkoulussa. Meidän koulussamme on paljon nuoria ihmisiä, jotka juoksevat liian lujaa ja välillä väärissä paikoissa.
Meidän koulussamme on myös monta nuorta, jotka tuntevat itsensä yksinäiseksi ja eksyneeksi. Ja on myös monta nuorta, jotka tarvitsevat useampia turvallisia aikuisia ympärilleen; sellaisia aikuisia, jotka eivät sylje turhautumistaan nuoriin ihmisiin sosiaalisessa mediassa ja sen sijaan tulevat esille silloin tällöin; puhuvat, näkevät, kuuntelevat ja ovat hetken läsnä.
Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä – ja me kaikki voimme varmasti olla samaa mieltä siitä, että Parainen todella on se kylä, joka myös noudattaa tänä sanontaa! Älä ota kiertotietä, kun näet nuorisojoukon, koska voi olla, että juuri siellä sinua tarvitaan eniten!
Lotta Dammert
Vararehtori, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Lukulaukku-aktivisti
Käännös: Timo Järvenpää
Kommentoi