Marraskuun alussa tuli täyteen sata vuotta siitä, kun minun isoäitini perheineen muutti Heisalaan. Isoäiti oli silloin kaksivuotias ja vanhempiensa ainoa lapsi. Mukana muuttivat myös isoäidin täti, joka osti naapuritilan. Emme ole juhlineet sitä, mutta sen sijaan ehkä sitten, kun tulee 101 vuotta?
Olen siis täällä neljättä sukupolvea ja minun lapseni viidettä. Useat tilat ovat Suomessa olleet samalla suvulla useampia satoja vuosia, mutta meidän tilamme on siis ollut suvulla vuodesta 1921. On olemassa sanonta ”hanki, peri ja tuhoa”, mutta koska olen jo neljättä sukupolvea, ei tilaa ole vielä tuhottu.
Tällä hetkellä meitä asuu tilalla kolme sukupolvea, sillä lapsemme ovat vielä kouluikäisiä ja vanhempani asuvat myös tilalla.
Usean sukupolven asuminen samassa paikassa ei ole nyky-yhteiskunnassa enää niin tavallista, eikä sillä luultavasti ole suurta merkitystäkään, mutta se antaa ainakin pienen palan perspektiiviä, sillä lapsemme voivat leikkiä ulkoleikkejään samoilla kallioilla, missä heidän isoisänsä on leikkinyt tai yrittää löytää polut, joita pitkin heidän isoäitinsä meni kouluun (joka silloin oli Heisalassa).
Minua itseäni kiehtoo ajatus siitä, kuinka monella eri tavalla ja menetelmällä peltojamme on käytetty niinä satana vuotena, kun sukuni on ollut täällä sekä aikaisempina vuosisatoina.
Viljelykasvit ja koneet ovat muuttuneet sadassa vuodessa, mutta peltoalueet ovat samat lukuun ottamatta kaikkia kiviä, jotka kaikki sukupolvet ovat poistaneet. Samoilla pelloilla, joita me nyt niitämme leveillä niittokoneilla, ovat isoäitini tädin rengit ja piiat työskennelleet viikatteella ja haravalla.
Historiallista perspektiiviä saa myös, kun yrittää löytää jotakin pihavarastosta, minne on varastoitu välttämättömiä tavaroita ainakin kolmelta aikaisemmalta sukupolvelta.
Ehkä minä olen se, joka tuhoaa tilan? Monelle maanviljelijälle voi vastuu aikaisemmille sukupolville olla todella raskas, kun ei voi enää hoitaa tilaa, mutta ei myöskään uskalla/halua lopettaa toimintaa velvollisuuden ja vastuun tunteen vuoksi.
Omalta osaltani olemme kehittäneet toimintaa siten, että voimme olla jonkin aikaa edelleen maanviljelijöitä, jonka jälkeen seuraava sukupolvi voi itse päättää, millaista toimintaa täällä tulevaisuudessa on.
Mutta siitä huolimatta mietiskelen joskus, millaiselta maanviljelys näyttää tulevaisuudessa. Eikä vähintään sen paineen vuoksi, miten elintarvikkeitamme tuotetaan, mutta toisaalta ihmisethän syövät tulevaisuudessakin?
En kulje ympäriinsä miettien sitä, miten vanhemmat ikäpolvet suhtautuvat siihen, mitä me teemme tilalla tänään, mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä isoäitini Tyyne-täti on mieltä siitä, että nimesimme yhden lypsyrobottimme hänen mukaansa.
Antte Johansson
Maanviljeilijä Heisalasta
Käännös: Timo Järvenpää
Kommentoi