Jälleen kerran ollaan uuden edessä. Jälleen kerran ollaan tilanteessa, jossa eiliseen ei voi vaikuttaa ja huomisen ratkaisuista ei tiedä.
Erona aiempiin kertoihin ovat vain koronan mukanaan tuomat yksityiskohdat: pyöreän pöydän sijaan seistään ulkona tihkusateessa turvavälien kera. Osalla on maskit, mutta moni on myös uskaltanut luopua niistä, koska ei olla enää sisätiloissa. Aihe on sama: paikallisyhdistyksen tulevaisuus.
Kellon lyödessä kaksitoista tilanne on hyvin lohduton: monikymmenpäisen kutsujoukon sijaan paikan päälle ovat rohjenneet vain harvat: hallituksen kolme aktiivia, puheenjohtaja, taustajoukoissa kannatusjäsenenä vuosikymmeniä ollut herrasmies, pari huoltajaa, sekä yksi ainoa nuori.
Potentiaalisia henkilöitä ja niitä, joita tilaisuuden luonne tavalla tai toisella koskettaisi (joko jäsenenä, huoltajana tai taustayhteisön edustajana), olisi kuitenkin ollut lähes sata.
Näky on yhtä harmaa ja masentava kuin syksyinen roikkuva taivaskin tummine pilviverhoineen sekä sumuisine ja epäselvine näkymineen.
Uusia lapsia ja nuoria olisi tulossa mukaan viikottaiseen toimintaan enemmän kuin resurssit sallivat perustaa ryhmiä puhumattakaan, että edes nykyisille löytyisi tarpeeksi vetäjiä.
Ollaan umpikujassa. Pakolliset paperityöt ja sääntöjen määräämät velvollisuudet tuntuvat nekin raskailta pyörittää vuodesta toiseen saman muutaman aktiivin voimin.
Olisi kiva antaa vastuuta ja tarjota oppimismahdollisuuksia myös nuorille ja opiskelijaikäisille, mutta heitä ei juuri tunnu toiminta enää houkuttavan tai sitoutuminen pelottaa. Huoltajat puolestaan kuljettaisivat kyllä mielellään jälkikasvunsa harrastamaan, mutta viettäisivät osallistumisen sijaan mieluummin hetken omaa aikaa kuin ottaisivat osaa suunnitteluun, varainkeruuseen tai retkien järjestämiseen erilaisista vastuupesteistä puhumattakaan.
Itse juuret paikkakunnalla omaavat ja aikanaan yhdistystoimintaan mukaan kasvaneet nuoret aikuiset elävät tällä hetkellä ruuhkavuosia eivätkä yleensä edes asu enää lähiympäristössä, vaan muissa kaupungeissa tai kunnissa toisaalla Suomessa.
Uusia tekijöitä on koetettu vuosien varrella rekrytoida niin alueen kouluista, paikallislehden ilmoituksilla kuin vaikkapa näkymällä paikkakunnan tapahtumissa. Turhaan.
50-vuotisjuhlia vietettiin muutama vuosi sitten. Näemmekö enää seuraavaa vuosikymmentä?
Pitäisikö yhdistys lakkauttaa ja varat jakaa? Vai löytyisikö sittenkin jostakin ”kivien ja kantojen” alta uusia mahdollistajia?
Täysi-ikäisiä, jotka haluaisivat tarjota aikaansa paikkakunnan lasten ja nuorten hyväksi?
Vapaaehtoistoimintaan perustuvana järjestönä palkkaa ei voi tarjota, mutta uusia ystäviä ja elämyksiä sitäkin enemmän.
Jopa maailmanlaajuisesti. Miltä tuntuisi esimerkiksi ensi kesänä lähteä leirille tuhansien muiden samanhenkisten kanssa?
Finnjamboree Kajo kokoaa Evon metsiin sankoin joukoin partiolaisia niin Suomesta kuin ulkomailtakin.
Tule mukaan! Haluamme ja tarvitsemme sinua.
Heidi Luoto
Paraisten Merikotkat ry:n viestintävastaava ja pestijohtaja sekä Lounais-Suomen Partiopiirin aikuis- ja luottisryhmän puheenjohtaja
Kommentoi