Nyt aion kertoa teille, millaista on osallistua kesäteatterin tuotantoon. Prosessiin sisältyy suuria ja pieniä asioita. Yleensä aloitetaan näytelmän valinnalla. Taiteellinen neuvosto kokoontuu, käsikirjoituksia luetaan, muristaan ja pohditaan, myöhemmin pidetään kokous, ideoista keskustellaan, pidetään toinen kokous, ehkä paikallinen kirjoittaja ilmoittaa kiinnostuksensa! Tämä joku (esimerkiksi minä) alkaa ajatella, pohtia, mietiskellä, murehtia, kirjoittaa, yliviivata, kirjoittaa uudelleen, keskustella, tuumia, käyttää ystävällisiä harjoitusvastustajia. Niin vihdoinkin, kuukausien hienosäädön, kokousten ja kahvikokousten jälkeen, olemassa on käsikirjoitus, kauniisti tulostettuna ja yhteen nidottuna!
Entä kuka ohjaa? Useimmiten ohjaaja on ollut vanha ystäväni 39 vuoden takaa, tiedäthän, hänen sukunimensä alkaa R:llä. Olemme tehneet yhtä ja toista täällä Paraisilla. Yhdessä olemme tehneet käsikirjoituksistani näyteltäviä. Olen kiitollinen siitä. Joskus ihmiset luulevat, että olemme naimisissa, mutta voin todistaa, että olemme todellakin naimisissa, molemmat, mutta eri tyyppien kanssa.
Prosessi alkaa uuden näytelmän esittelystä ensemblelle. Tiimin eri jäsenten (tuottaja, pukusuunnittelija, lavastaja, maskeeraaja, rakentaja, graafikko, valokuvaaja, ohjaaja jne.) tulee esittää visionsa. Sen jälkeen kaikki näyttelijät lukevat käsikirjoituksen. Rakastan käsikirjoituksen esittelyä! Käsikirjoittajalle on vähän taianomaista, kun eri hahmot heräävät henkiin ja näkee kuinka muut kokoonpanossa kokevat näytelmän. Näyttelijöiden (joihin olen myös kuullut) on myös jännittävää saada selville, itselle annettu rooli.
Harjoittelut alkavat yleensä huhtikuussa, hapuilevasti ja hitaasti, ensin muualla kuin nykyisessä esityspaikassamme Lillholmenissa, koska siellä on jäätävän kylmä ja rakentajat koputtavat ja poraavat ja ruuvaavat.
Useimmiten (toistan ”useimmiten”, anteeksi.) olemme saaneet oleskella Pjukalan Kansanopistossa. Me ”kalustamme” siellä, sillä mitä löydämme, rekvisiittana meillä on porukan vesipullot, sukat jne. Luovuus ei tunne rajoja. Kohtaus kohtaukselta pänttäämme, kunnes Lillholmenin talkoopäivä koittaa, tapahtuma, joka houkuttelee meistä ainoastaan kovimmat ja lahjakkaimmat. Haravoimme, lakaisemme ja puunaamme, ja päivä kruunataan makkaroiden grillauksella.
Lavasteiden rakentaminen on käynnissä koko ajan ja ensemble harjoittelee. Jokainen työskentelee kovasti oman tehtävän parissa; rekvisiittaa etsitään ja ommellaan ja hiuksia opetellaan pyörittämään niin, että peruukki voidaan kiinnittää niihin, ja soundcheck ja kohtauksia käydään läpi uudestaan ja uudestaan, odotetaan, juodaan kahvia, hieltä ja hiuslakalta haisevissa kopeissa tungeksitaan. Sitten käsikirjoitukset jätetään pois. On tärkeää osata vuorosanat. Joillekin ihmisille tämä on helpompaa kuin toisille. Joidenkin on helppo oppia, muilla ei ole vuorosanoja ollenkaan, mutta ovat silti onnellisia (?)…
Ensi-ilta on hektinen, maaginen ja hermoja raastava. Joku muistaa: ”Luoja, meillä täytyy olla lahja ohjaajalle! Ja kortti! ”Aina on joku, joka hoitaa homman. Sitten kortti pidetään piilossa ja varmistetaan, että jokainen kirjoittaa nimensä siihen. Nahistellaan hieman, olet hieman ärtynyt, hermoja, hermoja…
Alkulämmittelyn aika, jonka jälkeen kuuluu karjunta: ”Onko meillä munaa? Jee!!!” ja kun ohjaaja on jakanut pienet ”amulettinsa” kaikille, vallitsee hiljaisuus. Jokainen keskittyy (siltä näyttää) omiin asioihinsa, sitten väkijoukkoa valuu paikalle. Bändi laskee alkutahdit, kaikki ovat paikoillaan…..vatsanpohjaa kutittaa. Sen jälkeen mennään täysillä.
Tänä kesänä on luvassa uudenlainen kokemus, uusia ihmisiä, uusia bajamajoja, ensi-ilta ruotsiksi ja melkein uusi ohjaaja vanhassa paviljongissa!
Nähdään myöhemmin kesällä!
Skini
Kulttuuri on lähinnä sydäntäni
Käännös: Tuuli Meriläinen
Kommentoi