Ihannoin usein vanhoja aikoja. Katson 50-luvun valokuvia ja kuvittelen itseni kävelemässä kaupungin kaduilla. Ympäröivät talot olivat kauniita ja tehtiin kestämään aikaa. Samat rakennukset ovat vieläkin pystyssä, ellei niitä ole jyrätty tai tuhopoltettu elementtitalojen tieltä. Autot ja veneet olivat hienosti muotoiltuja ja niistä lähti matala jyrinä. Maalla aurinko porotti ja pellosta nousi tunkkainen tuoksu, kun viikatteen kiiltävä terä katkoi heinää. Urakan jälkeen levättiin paalien päällä kuunnellen radiosta uutta kappaletta, jonka joku blueslegenda oli äänittänyt studiossa valtamerten takana. Ennen vanhaan arkiset asiat ja tavarat olivat aitoja ja arvokkaita ja niitä pidettiin hyvässä kunnossa. Ruoka kasvatettiin tai saalistettiin itse. Nahkakengät eivät olleet koskaan tekonahkaa ja työkaluissa oli puuvarret, jotka voitiin vaihtaa tarvittaessa.
Keskustelin nuorempana nyt jo edesmenneen isoisäni kanssa sota-ajasta. Kun miehet olivat rintamalla, lapset ja naiset joutuivat puimaan viljaa ja varmistamaan, että ruokaa riitti talven ajaksi. Hän oli tuolloin 12-vuotias ja kantoi osaltaan vastuun yhteisön ruuantuotannosta. Siihen aikaan maaseudun keskiluokkaiset elivät pienissä asunnoissa yhdessä kotieläintensä kanssa, jotka yksi kerrallaan kokivat kovan kohtalon ja joutuivat ruokapöytään juuresten ja leivän seuraksi. Yritettiin varmistaa, että kaikilla oli tarpeeksi kaikkea ja mitään ei heitetty turhaan pois.
Maanviljely on tehostunut niistä vuosista ja keskiluokkaisen perheen elämä on täysin erilaista kuin sota-aikana. Olen sitä sukupolvea ja yhteiskuntaluokkaa, joka on aina elänyt valtavassa yltäkylläisyydessä. Kun olin 12-vuotias, kulutin aikaani pelaamalla jalkapalloa ja videopelejä, kun vanhempani hankkivat perheellemme ruuat kaupasta, jossa hyllyt notkuivat herkkuja maailman joka kolkasta. Vain kahdessa sukupolvessa globalisaatio on muuttanut lounaamme keitetyistä juureksista ja pihaladossa kasvaneiden kanien lihasta charcuterie-lajitelmaksi ja vuohenjuustosalaatiksi, jotka huuhdotaan alas chileläisellä fuusioviinillä.
Elämä ei tietenkään aina ollut ihan niin ruusuista, miltä se vanhoissa kuvissa näyttää. Sairaudet ja kuolema tulivat usein lähelle ja sota-ajassa ei ole tietenkään nostalgian arvoista. Vaikka fantasioissani olen onnellisena niittämässä peltoa 1950-luvun maaseudulla, olen todellisuudessa kuin keski-ikäinen mäyräkoira, joka ei ole valmis luopumaan saavutetuista eduistaan ja joka mieluummin makaa sohvalla kuin urakoi pitkiä päiviä helteisellä pellolla paarmoja hätistellen.
Me nykyihmiset olemme laiskoja hirviöitä. Haluamme hienoja ja uniikkeja tavaroita, mielellään mahdollisimman nopeasti ja riippumatta siitä, missä ne ovat tuotettu. Emme tyydy pieneen, self help -oppaiden kehotuksista huolimatta. Yksinkertainen on kaunista, mutta tylsää.
Jaakko Lento
Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksen jäsen, joka on asunut Skräbbölessä 8 vuotta.
Kommentoi